Wildefried isä kohotti silmänsä taivasta kohden ja rukoili kuuluvalla äänellä suomeksi: — Taivaan herra, elä hylkää näitä erehtyneitä ihmisiä heidän julmuutensa tähden! Pyhä Olavi, Henrikki pyhä ja kaikki muut pyhimykset! — rukoilkaa ristiinnaulittua Vapahtajaamme, että hän lähettää kelvollisia työmiehiä tälle työalalle, jonka nyt jätän, jotta ei tämä pyhän uskomme uudisasutus jää kylmille! — Luoden silmänsä toisiin munkkeihin lisäsi vanhus vahvasta luottamuksesta ja voiton riemusta paisuvalla äänellä: — "Rakkaat veljeni! Raikukoon vielä kerran ylistysvirtemme! Laulakaamme viimeinen kerta tässä elämässä 'Gloria Deo!'."
Yhdistetyin äänin lauloivat munkit nyt tuon juhlallisen ja kauniin katoolisen kirkkohymnin "Gloria Deo". Mutta pian näiden Jumalata ylistäväin uskonsankarien äänet vaikenivat. — Olet ja kuivat oksat olivat jo sytytetyt, silloinkun he alkoivat ylistyshymninsä; sakea, henkeä tukahduttava savu nousi ilmaan. Ei aikaakaan, niin leimahtivat sytykkeet sekä munkkien vaatteet ilmituleen. Valkea paloi räiskyen, ikäänkuin iloiten harvinaisesta saaliistaan. Ylistysvirren sävel tukahtui tulen räiskinään. Kuluipa vielä muutamia hetkiä, niin jo päättyivät onnettomain tuskat. Todellisina kristittyinä marttyyreinä he kuolivat kaikki neljä: ei lähtenyt pienintäkään valitushuutoa, ei heikointakaan tuskan huokausta heidän huuliltansa.
Hämäläiset katselivat muutaman hetken äänettöminä noita oudontapaisia kokkoja. Kuumeentapainen ilo loisti heidän silmistänsä. Heistä tuntui siltä, kuin olisi koko tuo outo, vihattu usko, jota heille vastoin heidän tahtoansa tyrkytettiin, kaikkine temppuineen päivineen palanut poroksi noiden munkkien kanssa. Pian he ilmoittivatkin ilonsa kimakoilla huudoilla ja rupesivat taas hurjasti hyppimään ja käsiänsä heiluttamaan. Aseitansakin miehet taas kalskuttelivat.
(E.F. Jahnsson: Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa.)
TUOMAS PIISPA.
Heleänä ja kirkkaana kajahtaa talvi-illan tyyneyteen saarnaajaveljesten majasta iltakellon rauhallinen ääni. Hengähtämättä kuuntelee sitä laaja, lumipeittoinen metsä, jonka korkeiden petäjäin latvoihin tuo sointuva soitto vähitellen vaimenee ja sammuu. Metsäntakaiseen tasankoon, joen partaalle, kuuluu ainoastaan hyminänä kaukainen kaiku.
Mutta kun soitto paaluaidan sisäpuolella harvenee ja kuolee pois, silloin aukenee toisista rakennuksista erillään olevan, korkeamman suojan ovi ja siitä astuu ulos kymmenkunta pitkiin, harmajiin vaippoihin puettua miestä. He pysähtyvät kukin vielä tuokioksi lumiselle pihalle, kääntyvät päin kirkkoon, josta juuri ovat tulleet, ja kumartuvat vielä kerran sen harjalle nostetun ristin edessä. Sitten he verkalleen, hiljaisin askelin kulkevat peräkkäin kinoksien väliin luotua käytävää pitkin pitempään, matalampaan hirsirakennukseen ja hupenevat sen vinkuvilla vitsasaranoilla kääntyvästä uksesta sisään.
Toisten jälestä astuu iltamessun päätyttyä kirkosta pieni, hintelä mies, jonka väljä vaippa kävellessä kinosta laahustaa. Häntä odottaa käytävän suulla muita pitempi, näöltään muita vanhempikin mies. Tämä virkkaa viimeksi tulijalle:
— Tule vielä hetkeksi koppiini, Pietari.
Iltarukouksensa suoritettuaan laskeutuvat pienen erakkomajaa eläjät levolle tupaan aidoitettuihin, yksinäisiin koppeihinsa. Vaan rakennuksen toisessa päässä olevassa huoneessa palaa vielä kauan käryävä hylkeenrasva savisessa astiassa valaisten hämärästi tuon pienen, muista syrjässä olevan erakkohuoneen, jonka toisella seinällä on makuulavitsa ja toisella pöytä, jossa suuri kirja on levällään. Huoneen perällä on pimennossa seinään kiinnitetty Neitsyt Maarian karkeatekoinen puukuva, jonka kasvot ovat valkoisiksi ja silmät sinisiksi maalatut.