Pietari hymähti ystävällisesti.
— Minä ymmärrän mitä tarkoitat. Kun onnistut suunnitelmissasi ja aseellisissa yrityksissäsi, kun vain laajennat kirkon valtaa ja mahtavuutta, silloin on sielusikin sopusoinnussa — sen täytyy niin olla?
— Niin, juuri niin, mitä muuta minulta vaadit, Pietari? Silloinhan tiedän itseni äitijumalalle otolliseksi. Katso, mitä taisteluillani ja ponnistuksillani jo olen pyhän kirkon aseena ja sen hyväksi saanut aikaan. Pimeimmässä pakanuudessa vaeltanut kansa on nyt kahdessakymmenessä vuodessa taipunut tunnustamaan ristiä ja kirkon valtaa — sellaista alttiutta kirkko minulta vaatii, siten se käskee minun korkeinta palvelemaan — eikö niin?
Taas oli Pietari käynyt vakavakatseiseksi.
— Niin, jos aina voit olla täysin vakuutettu siitä, että noudatat korkeimman tahtoa etkä koskaan omaasi.
Tuomas innostui.
— Minun täytyy olla, muutenhan en voisi toimia mitään. Ja kuinka siunaisi Jumala työni, ell'ei se olisi hänen tahtonsa mukaista. Nyt, katso tuloksia, katso nuorta, kukoistavaa, myötään laajenevaa kirkkoamme…
Innostuksissaan oli piispa noussut vuoteeltaan ja käveli huoneessa edestakaisin. Mutta hänen silmänsä kohtasivat taas Pietarin katseen ja hän pysähtyi ja hänen äänensä vaipui taas hiljaisemmaksi, kun hän jatkoi:
— Itselleni en sitä kunniaksi lue, olenhan vain halpa ase. Mutta itsehän olet vaikuttanut mukana näinä vuosina ja tiedät, millainen kirkon kasvitarha oli tässä jäisessä maassa, kun Rooman isä minut kotimaastani Skotlannista ohjasi Pohjolaan ja vihdoin lähetti minut tänne Suomeen istutuksiaan hoitamaan. Kristinusko oli istutettu tänne, mutta minkä verran se oli juurtunut ja versonut? Olet itse minulle monesti kertonut, kuinka täällä kävi Henrik piispan kuoleman jälkeen. Pakanat olivat kastetut uuteen uskoon, vaan se usko ei heissä kestänyt, miekka herposi hoitajan kädestä, kastetut pesivät pois vesikasteensa, kaatoivat ristit ja kohottivat uuteen kunniaan vanhat uhrikarsikkonsa. Ennen pitkää oli koko taimitarha kuihtunut pois ja sen viimeisiä istutuksia kiskoivat pakanat väkivoimalla irti maasta. Täällä oli silloinkin olevinaan piispoja ja pappeja, vaan mitä he toimittivat? Yhden piispan veivät pakanalliset karjalaiset merirosvot vankina mukaansa ja toisen aikana nuo käännetyt suomalaiset purjehtivat meren yli Ruotsiin, mistä heille uusi oppi oli tuotu, polttivat siellä kylät ja kaupungit, tappoivat Upsalan piispan, tahtoivat kitkeä ristin pois sieltäkin. Sellainen oli Suomen kristitty seurakunta, sellaisessa kunnossa kirkon valta tässä maassa, eikä kukaan enää tahtonut lähteä tänne ristiä saarnaamaan. Silloin valitsi pyhä isä minut, munkin halvoista halvimman, tämän seurakunnan paimeneksi ja käski minun juurruuttaa ristin syvemmälle maahan, käski kääntää koko tämän kansan. Sitä olen nyt koettanut tehdä, se on korkea kutsumukseni ja sitä on menestys siunannut. Sillä missä ovat nyt pakanain uhrilehdot? Kirkkoja niiden tilalla kohoo ja ristejä, joita käännetty kansa nöyränä kumartaa, eikä kukaan enää täällä rannikolla eikä Hämeen kansan joukossa uskalla olla ristinoppia tunnustamatta.
— Se on totta, Tuomas, kukaan ei uskalla, virkkoi Pietari hiljaa huoahtaen. Sinun kätesi on kova, miekkasi terävä.