— Eilen toivat ratsumiehet kymmenkunnan pakanaa mukanaan, vastasi linnanvanhin.
— Hyvä. Kun nyt lähdette liikkeelle, otatte vangit mukaan. Ja ensi paikassa, missä pakanoita tapaatte, teette vangeista lopun…
Tuomas teki kädellään leikkaavan liikkeen ja vaikeni hetkeksi ikäänkuin hengähtämään — hän huomasi, että miehet eivät häntä täydellisesti hyväksyneet. Ja selittääkseen tarkoituksensa jatkoi hän rauhallisemmin:
— Kapina on kukistettava, meidän on osoitettava luopioille rankaisevaa voimaamme, heidän täytyy meitä pelätä. Meidät on asetettu tänne pyhän kirkon rajavartioina taivuttamaan kaikki kansa ristin oppiin, ja ankaruudella ja pakolla kukistamaan ja masentamaan kaikki, jotka yrittävät siitä luopua. Siksipä, jos täällä rannikollakin joku kastetuista luopuu uskostaan taikka salaakaan juonittelee pakanain liitossa, on hän otettava kiinni ja tuotava tänne linnaan, jossa Tapani hänestä kyllä huolen pitää, — he tietävät jo, mitä se komento merkitsee!
Taas oli piispa kiihtynyt puhumaan jyrisevällä äänellä, niin että suuri pirtti kajahti. Ja hän lausui lopuksi:
— Me emme saa olla pehmeitä, silloin kyllä voimamme riittää — ymmärrättekö? — Jää sinä, Belgerd, tällä kertaa kotiin linnaa vartioimaan — minä lähden miesten kanssa hämäläisiä vastaan. Tahdon itse tavata kapinoitsijat.
Linnanvanhin hämmästyi ja kysyi:
— Nytkö heti?
— Mitäpä sillä on väliä; tapaamme kapinoitsijat sitä pikemmin. Väleen vain ratsaille, miehet!
Pian järjestyi linnanpihalle puolensataa haarniskoitua huovia ja Tuomas ratsasti riviltä riville, tarkastaen joukkonsa. Siinä oli väkeä kaikenlaista kansallisuutta, ruotsalaisia, saksalaisia, suomalaisia sekasin — ne oli Tuomas kaikista ilmansuunnista linnueeseensa palkannut, valinnut vain parhaita sotureita. Heitä ei yhdistänyt toisiinsa muu kuin yhteinen kunnioitus ja rakkaus isäntäänsä, voimakasta sotilaspiispaa, ja hänen linnanvanhintaan kohtaan. Mutta mielihyvällä Tuomas tuota joukkoaan katseli, se oli kelpo väkeä, siinä vallitsi luja kuri ja hyvä järjestys ja jokainen totteli sokeasti ja empimättä päällikkönsä käskyä. Kilpaillen siitä, ken mukaan pääsisi, kiirehtivät miehet nytkin öiselle retkelle, iloisina saadessaan seurata tuota voimakasta johtajaansa, joka kookkaana siinä istui, piispan viitassa, mutta soturin miekka vyöllään, rotevan ratsunsa selässä.