— No, Belgerd, sinähän pelkäsit, että me olisimme liian vähäväkisiä tätä kapinaa kukistamaan. Onko nyt enää koko Hämeen maassa yhtään miestä, jonka tekisi mieli jännittää joustaan kirkon soturia tai pappia vastaan?
— Ei ole tällä hetkellä, — vastasi haarniskoittu soturi, — ja kenties ei ole muutamaan vuoteenkaan vielä. Kapina on nyt lopussa. Vaan siltä en usko, että noiden märkätukkaisten mekkomiesten mielissä liikkuu pelkkää katumusta ja nöyryyttä, ainakaan he eivät tunne kiitollisuutta mielissään meitä kohtaan siitä tavasta, jolla he taas ovat kirkon helmaan saatetut.
Piispa naurahti.
— Ehkä eivät tunne, mutta he kumartavat ristiä ja se on pääasia. — Vaan Tuomaan piirteet jäykistyivät taas ja hän lisäsi: — Niin, en usko minäkään, että me vielä mitään pysyväistä olemme luoneet. Hämäläisillä on liian levottomia naapureita, pysyäkseen kauan uskollisina.
Linnanvanhin vilkastui.
— Se on totta. Meidän olisi ulonnettava retkemme Karjalan heimoihin saakka ja saatava ne yhtä taipuvaisiksi. Mutta siihen ei riitä väkemme, — olin oikeassa sittenkin, me olemme liian vähäväkiset.
Piispa ei vastannut siihen mitään. Hän katseli miettiväisenä kauas tuon tyyneen, kirkkaan selän yli noita autioita, kallioisia, metsäisiä rantoja, joissa asutuksen jälkiäkään ei näkynyt, — harvassa lymyilivät talot lahtien pohjukoissa, — ja noita jyrkkiä vuorenharjanteita, joita siinti toinen toisensa takaa, — se oli autiota, köyhää, karua maailmaa. Jossakin kaukana, noiden äärettömäin, tiettömäin erämaiden takana, siellä missä lienevätkään karjalaisten yhtä autiot rannat, yhtä harvat ja vaivaiset kylät, — oli oikeastaan toivotonta tällaisia seutuja vuosi vuoden perästä valloitella. Mutta Tuomaan tähystävä katse liiti vieläkin kauemmas: näiden erämaiden takana on sittenkin vielä toisia maita, toinen asutus, suurempi, rikkaampi, ja sinne kaukaisuuteen hänen mielensä paloi, siellä olisi hän tahtonut voittaa suurempia voittoja ja masentaa mahtavampia kansoja.
Kun piispa pysyi ääneti, jatkoi Belgerd tuokion kuluttua:
— Mutta jotakin me toki voisimme tehdä näiden seutujen säilyttämiseksi ja rauhoittamiseksi ja noiden alituisten kapinain asettamiseksi; ja se meidän olisi tehtävä, jos mieli valtamme täällä pysyväiseksi jäädä.
Tuomas käännähti vilkkaasti sodanpäämiehen puoleen. Olisikohan hänessä nyt herännyt sama ajatus, joka Tuomaan mielessä jo niin kauan oli kytenyt ja välttämättömyydeksi kypsynyt? Hän virkkoi: