Mutta noilta autioilta, harvametsäisiltä harjanteilta järven rannalla, joita Tuomas piispa oli katsellut ja pitänyt tyhjinä ja toivottomina, sieltä tähystivät paksujen petäjäin takaa alinomaa terävät, intohimoiset silmät ristijoukon elkeitä tuolla ruohoisella törmällä. Asutuksen seuduilta pois paenneet pakanalliset velhot ja uhripapit seurasivat sieltä kirvelevällä vihalla voimakkaan voittajan liikkeitä. He purivat hammastaan, nähdessään ristiharjan kohoavan törmälle ja heristivät nyrkkejään, kun Hämeen miehet ja naiset laskeusivat järven rannalle ristikaulaisten pappien valeltaviksi. Kiukku kiehui heidän sisässään, kun he tunsivat heikkoutensa ja kun heidän väkevimmät luotelukunsa turhaan tuuleen hupenivat.
Vaan kun nyt ristinsoturit ja papit taas ratsujensa selkään nousivat ja kun viimeiset peitsenkärjet katosivat notkoon kaukaisen hiekkaharjun taa, silloin heidän silmänsä taas rohkeampina välähtivät ja he rupesivat vuoren louhikkorinnettä alaspäin laskeutumaan. He katsoivat nyt hetkensä taas tulleen palata alas kyliin ja kansan keskuuteen ja alottaa alusta vaikutuksensa vanhoissa pyhissä karsikoissa noitatempuilla ja luoteluvuilla.
Pitkissä päivämarsseissa ratsasti Tuomas piispa retkeltään sisämaahan seurueineen länttä kohden, rannikolle päin. Vaivoin jaksoivat mukavuutta rakastavat tuomioherrat seurata mukana, he eivät ymmärtäneet tätä tarpeetonta kiirettä ja nurkuivat keskenään, kun heidät kesken uniensa ja aterian sulamatta ajettiin satulaan. Mutta ääneensä he eivät uskaltaneet napista, kiltisti he hoippuivat hevostensa selässä noilla epätasaisilla suo- ja kangasmailla. Piispalla oli kiire, hänellä oli aina kiire.
Saavuttiin vihdoin metsätaipaleilta asutuille maille ja ennen pitkää kuumotti linnan mahtava torni lehdon yli Aurajoen rannalta.
Linnaan ehdittyään kyseli piispa, kuuluiko mitään merkillisempää.
Ei kuulunut muuta kuin että vähän uppiniskaisuuden oireita oli rannikon kastetussa väestössäkin taas näkynyt. Kansa ei saapunut säännöllisesti kirkkoihin, avioliittoja solmittiin ilman kirkon vihkimystä ja vanhoissa kielletyissä lehdoissa oli salaa kuhissut maan ja veden haltijoita palvelevia kristittyjä. Paikkakunnan papit olivat noista merkeistä hyvin huolissaan ja valittivat surkeasti, että metsäteitä hiipivät velhot tekivät tyhjäksi heidän työnsä ja kylvönsä.
Mutta Tuomas piispaa nuo uutiset eivät paljoa huolettaneet, hän nuhteli pilkallisesti ruikuttavia pappeja ja nauroi heidän hätääntynyttä voimattomuuttaan:
— Miksi ette ole paremmin saarnanneet ja ristin oppia tiukemmin heidän pakanallisiin päihinsä iskeneet? kysyi hän. Ja kun papit rupesivat selittämään, että pakolla kastetut vihaavat uutta uskoa eivätkä siihen sydämestään tahdo taipua, tiuskasi hän:
— Mutta he pelkäävät sitä ja minua, ja se onkin pääasia. Hyvin vähällä lähtevät heistä nuo luopumisen oireet, kun heitä oikein kohdellaan. Minä teen taas pian retken heidän kyliinsä, ja te saatte nähdä, kuinka nöyriä ja hartaita kristittyjä he ovat.
Eikä piispa itselleen pitkää lepoaikaa suonutkaan. Pappejaan rauhoittaakseen, mutta etupäässä viihdyttääkseen oman mielensä intoa, läksi Tuomas tarkastusmatkalle hiippakuntaansa. Yksin hän läksi mustalla ratsullaan, ainoastaan nuoren diakoonin otti hän mukaansa apulaisekseen — hän tahtoi osoittaa, että hän hallitsi tuota kansaa ja että se oli hänelle kuuliainen. Syyskesän sade juoksi virtanaan, kun hän metsätaipaleelle ehti, pehmeä polku pudotteli ratsua ja märät oksat pieksivät ratsastajain kasvoja. Vaan siitä ei piispa välittänyt, se ikäänkuin vilvoitti häntä ja hän ajoi edelleen, kylästä kylään laajassa hiippakunnassaan.