— Tässä paras kaluni, tätä haltijalle hoidin ja kasvatin, antakoon haltija paraansa minulle, — kuiskaavat naiset uhrieräänsä antaessaan.
— Mitä toivot haltijalta? kysyy Panu.
Mikä pyytää karjaonnea, mikä onnea lapsilleen, mikä itselleen.
Mutta ne, jotka eivät mitään nimitä, vaan sanovat: "haltija itse tietää", ne itselleen sulho-onnea toivottavat.
Juhlallinen hiljaisuus on vallinnut isompien uhrien aikana ja alallaan on totisena seisonut uhrikansa. Mutta kun naisten uhria aletaan toimittaa, kun kukot kotkottavat, linnut siipiään räpyttävät ja padat iloisesti porisevat, hilpenee juhlamieli ja kielet laukeilevat kantimistaan.
Ilpotar, iso emäntä, joka seisoo etumaisena naisten joukossa sulkunuoran takana, kutsuu Panua nimeltään ja ojentaa hänelle pienoisen valkeavillaisen karitsan.
— Anna, Panu, uhriksi erinomaiseksi tämä… anna, iso tietäjä, isolle haltijalle tämä vähäinen villavuonani.
Aina oli Ilpottarella joku erikoinen uhrinsa loppu-uhriksi varustettu, milloin valkea vuona, milloin musta, milloin jänösen poika.
Panu ottaa vuonan, mutta kysyy piloillaan:
— Antaisin, jos tietäisin, onko uhrisi otollinen.