Kun aamu valkenee ja aurinko nousee, on kaski kaadettu, metsä avattu, iso aukeama lohkaistu suunnattoman salon niemeen. Siihen, minne ei metsän sisään näkynyt muuta kuin taivasta palanen puiden latvojen läpi, näkyy nyt vihertävä uhrivaara ja sen niemitse siintävät selät.
Istuivat miehet aamun tultua keskelle kaskea käkikoivun alle einettä nauttimaan, jonka naiset olivat heille valmistaneet. Uuvuksissa olivat jäsenet oudosta työstä, mutta mieli oli hilpeä työaloja tarkastaessa.
Kukahti silloin aamukäki pyhältä vuorelta. Paljastuivat kaikki päät ja Panu virkkoi:
— Onnen käki, Karjalan onnea kukkuu!
Kauan kukkui pyhän vaaran käkönen yhteen menoon. Mutta kun viimein lakkasi, tarttui sen säveltä jatkamaan toinen käki koivun latvasta keskeltä kaskea.
— Onnen käki, kaskemme onnea kukkuu!
(Juhani Aho: Panu.)
METSÄNKÄVIJÄ.
Vinha ukko Jorma eleli omia aikojaan omassa salvamassaan metsäsaunassa vähän matkaa Panulasta. Ilta- ja aamupuhteet hän verkkoja kutoi, ansoja punoi, suksia valmisteli ja nahkoja muokkasi, eikä kellään ollut verkot niin hienot, ansat niin näpsät, sukset niin sujakat ja nahkat niin puhtaat. Päivät hän metsissä hiihti pyydystellen jäniksiä ja metsäkanoja langoilla ja loukuilla ja kettuja raudoilla, ja läpi talven oli hänen latunsa auki, kulkien ensin järven yli, sitten erään lahden pohjasta metsään upoten ja noudatellen puron vartta, kunnes vei pienen jyrkkärantaisen metsälammen luo, jossa oli hänen pyydysmaansa ja jonne eivät muut kunnioituksesta vanhaa miestä kohtaan käyneet ansojaan virittämään. Vaikka olikin Jorma-ukko useimmassa asiassa toista mieltä kuin heimon johtajat, suosi häntä hänen sukunsa, sillä oikeat olivat usein ukolla tuumat, aina hän nuorten iloissa soitteli ja lauloi, opetti muillekin laulujaan ja jakoi tarvitseville saaliistaan sen, mikä itseltä tähteeksi jäi.
Oli vielä varhainen aamuyö, kun Jorma majansa ovella asetti sukset jalkaansa ja valmistautui pyydyksilleen lähtemään. Kontti selässään, kupeellaan jousi ja kädessä sauva solahutti hän alas tuttua latuaan järven jäälle. Ketterästi nouseskeli vielä vanhuksen jalka ja säännöllisesti loksahteli suksi ennen tehdyn ladun kovaan pohjaan. Aamu oli kirkas ja kylmä ja tähdet leimusivat taivaalla revontulten kanssa kilvan. Kun mäen antama vauhti loppui ja sileä jää oli alla, hiljeni hiihtokin ja verkkasata kulkua eteni iäkäs suksimies tarttuen tuumiinsa kiinni, jotka näin aamusta päivin aina olivat virkeimmillään.