Paljonhan tiesi Ilpotar salaisia asioita, joita muut eivät tienneet, vielä enemmän oli tietävinään. Oli aika lähteä kotiin opittuja karjataikoja tekemään ja heittivät naiset hyvästinsä Ilpottarelle, joka jäi vielä lehtoon, omia salauhrejaan uhraamaan, joita ei muille näyttänyt.
Pienen hiekkarantaisen lahdelman pohjukassa on pihlaja, herttainen puu, jonka kellanvalkeat kukkaistertut juuri parhaallaan lemuaan levittävät. Omin käsin on Ilpotar sen siihen istuttanut ruohoiselle penkereelle ja ympärystän puhtaaksi raivannut, muistoksi pienoisen poikansa, joka nyt olisi iso ja reipas, jos olisi elää saanut. Tietäjää oli hän siitä toivonut, ne olivat olleet kaikki merkit, Panun vertaista, — vaan kateetko lienevät kaataneet, tuntematon viha tuhonnut? Usein arveli Ilpotar, miten olisi ollut varattava säilyäkseen, katui sitäkin, ett'ei salaa Kiesuksen nimeen kastattanut… tiesi hänen, eikö siten olisi salavihoja välttänyt.
Ei Ilpotar lastaan kuolleeksi luullut. Siellä luuli elelevän toisessa maailmassa, joka oli tämän näköinen, siellä se kasvoi ja varttui. Sitä vartenpa ensi alussa, sen kuoltua, kantoi uhriksi lapsen kaluja ja vaatteita ja leikkihelyjä, sitä varten suuremmaksi tultua jousia, nuolia ja kaikkia metsästysaseita; sitä rukoili itsekseen onnea antamaan ja tähän aina kyyneltensä tulvan liinaan kokosi ja liinan pihlajaan ripusti. Ei kukaan tiennyt tätä pyhättöä olevan eikä Ilpotar sitä kenellekään ilmaissut. Ei paljoa kerrallaan pyytänyt, ett'ei rasittaisi liioilla rukouksilla. Mutta yhtä aina pyysi — että takaisin tulisi, että uutena ja ehompana entistään tähän maailmaan syntyisi.
(Juhani Aho: Panu.)
ASUNNOSSA AUTUAITTEN.
Se oli vanha Vaaran ukko, Satavuotinen Vipunen, Ois jo saattanut sujua, Viruskella vuosikauet Kuusen alla kuollehena Ei ois kuka kaivannunna, Nykyinen kysynyt kansa.
Vaan eli saunassa salolla, Riihirähjässä retosti: Katiskalla kalat pyysi Lummelammista läheltä, Rihmat viitahan viritti, Tokkapuut poluille laittoi Eli pappia paossa, Kirkonmiestä kaioksissa, Oli jumalat itellä, Haltijansa hoitajansa, Taikatemppunsa tehoisat.
Vaikea oli vanhan olla, Tukala tutisevaisen — Pois halusi päästäksensä Näistä inhoista iloista, Toivoi taivasta takaista, Tuonen puoleista tupoa, — Siitä laulun lauleskeli, Runon vanha ruikutteli; Siin' oli totta toinen puoli, Toinen nähtyä näkyä.
"Lähin kerran kulkemahan. Henki heikko häilymähän, Parempihin pääsemähän, Selän poikki soutamahan Venehellä vuotavalla, Ruuhella vesivaralla — Ajoi tuuli, aallot nousi, Purje koivuinen kohosi; Kantoi kauvaksi kotoa, Vei vesille vierahille, Kaian niemen kainalohon, Lahen laakean perähän.
Lähti polku pensastosta, Ura kaita urkenevi; Käski mieli kulkemahan, Vaati vainu vaeltamahan — Kulin soita sotkuisia, Rämehiä rämmiskelin, Kahlaelin korpimaita; Vettä tirskui virsun jälki, Hyrskähteli heinäkenkä; Vaelsin tuota viikkokauen, Tarsin puhtehet, pimeät, Luulin siihen suistuvani, Uupuvani ainiaksi; Turvasime Taattohoni, Heikko loime Luojahani — Jo tuli kangas vastahani, Kuiva korpi, harvahonka, Miss' on pilkat puihin lyöty, Merkit tehty männikköhön.