— Ei siitä ole takeita, ettei synny tappelu sittenkin, arveli Suopelto vielä epäilevänä.
— Syntyköön, silloin me isketään, silloin puhdistetaan takamaa savolaisista! Heidän on silloin syy ja vastuu.
Ukko pääsi siihen mihin pyrki. Erämaille jäätiin, se oli pian kaikkien mieli. Pyyntiä jatkettiin, nuottaa vedettiin kaukaisillakin apajoilla eikä vainolaisista enää jälkiäkään tavattu. Ehkä ovat säikähtäneet ja painuneet takaisin omille järvilleen, — niin jo naisia lohdutettiin. Ja kohta läheni kuitenkin kotiinlähdön aika, pitkiksi ja koleiksi kävivät syksyn pimeät yöt, pian tulee pakkanen avuksi, se jo naisiakin rauhoitti ja rohkasi.
Eräänä tuulisena syyspäivänä soutivat hämäläiset nuottavenheitään sitä saariryhmää kohti, jonka kupeitse Pielavedet Nilakkaan yhtyvät; siellä olivat heidän antavimmat syysapajansa. Tavallisuuden mukaan oli etumaisen venheen kokassa keulamies salmia pälymässä, vaikka vierasta ei ollut koskaan näkynyt, ja venheet kiertivät juuri erästä saarta, jonka toiselle rannalle he aikoivat nuottansa potkea. Sitä kiertäessään pysähtyi silloin yhtäkkiä etumainen venhe, ja siitä kuului hiljainen huudahdus…
Se oli laskenut suoraan savolaisten nuottarannan eteen, — vasta silloin kuin muutkin sen keulamiehenä oleva Laurikin huomasi, ilmoittaen:
— Siinä on vieras!
Hiekkaisella äyräällä oli siinä rinnakkain puolenkymmentä kalavenhettä ja ylempänä törmällä lekutti tuuli pienen nuotion liekkiä, jossa kai rantakalaa keitettiin. Ja väkeä istui ja astuskeli nuotion ympärillä.
Se oli savolaisten kalatuli, sen soutajat heti näkivät. He olivat kai juuri siitä apajan vetäneet ja aikoivat ehkä nyt rannalla aterioida, ennenkuin uudelle lähtivät.
Hämäläiset istuivat hetkisen ääneti venheisään. Vasta kotvasen kuluttua kuului hätäinen, kuiskahtava naisääni kehottavan:
— Huovataan takaisin, ennenkuin he meidät keksivät!