Viikkokausi, toista niin rohkealla mielellä Karmalassa työtä tehtiin, leikattiin vikaantunut vilja ja ahdettiin terveinä säilyneistä jo ensimmäiset aumat riiheen. Paljohan siitä ei tullut puhdasta viljaa, vaan tulipa aina jotakin viluttuneen jatkoksi. Sen parhaiten säilyneen riihen olivat Tuomaat nyt eräänä aamuyönä puineet ja poika ajoi juuri halmeelta uusia kuhilaita riiheen kuivamaan, sillaikaa kuin isä tuon edellisen kalliin sadon säkkiin mätti, kannettavaksi jauhinkiville, jotta jo illaksi valmistuisi makea uutispuuro, — pitkään olikin näet kalaruuilla eletty. Silloin pysähtyy poika-Tuomas yhtäkkiä kuormansa ääreen riihen kupeelle ja huudahtaa:
— Voudin venhe laski rantaan!
— Kenen? kyseli epäilevästi isä, joka juuri lyhteitä kuivamaan ahtoi.
— Hollolan voudin, suuri joukko miehiä jo törmälle nousee.
Isäkin ehti sitä ulos katsomaan. Tuttua väkeä! Aseelliset miehet, sulkaniekkahatuissa, astuivat törmälle ja lähtivät suoraan suuntautumaan riiheen päin, josta savun nousevan näkivät. Vaan Tuomaspa ei hätääntynyt.
— Nytpä tulkoot, virkkoi hän. — Nytpä tiedämme, minkä verran heille veroa annamme, eivät jyvääkään saa enempää.
Ja jäykkäniskaisena seisoi hän riihensä ovella, kun vouti kohti astui ja tapansa mukaan ärjymään kävi:
— Riisu väleen hevosesi valjaista, me sitä tarvitsemme.
— Vai hevosia te nyt olette tulleet ottamaan, vastasi Tuomas melkein pilkallisesti, muistaen, että siinä kalliissa kirjassa, jonka hän povellaan kätki, kiellettiin vouteja talonpojilta ilmaisia kyytejäkin vaatimasta.
— Niitä tarvitaan, kun tästä käymme toisissa kylissä, torasi vouti. — Välemmin, meillä on kiire. Hä, etkö ymmärrä, nyt on syysveron kanto, sen tiennet.