Vakavaksi oli Heino käynyt tuota Laurin kertomusta kuunnellessaan. Hän muisti äskeisen kohtauksen pappilan tuvassa, aatelisherrain kostonhaluisen kiukun ja piispan lupauksen, että syylliset ja johtajat rangaistaan. Eipä hän kovin hellästi ollut ankaraa isäänsä näinä vuosina muistellut, mutta häntä puistatti sittenkin ajatus, että hän ehkä pian saisi nähdä isänsä muitten kapinanjohtajain joukossa roikkuvan hirsipuussa Turun Vartiovuoren laella. Ja hän virkahti puolittain itsekseen:
— Isäkin ryöstömatkalla tavattu!
Se huudahdus pisti terävästi Lauriin ja purevasti hän tokasi:
— Loppuu se kerran luonto talonpojaltakin!
Siihen ei Heino pystynyt mitään vastaamaan. Kankeammin kävi kasvinveljesten tarina luistamaan, he tunsivat molemmat, että vanhat veljestenvälit eivät enää olleet entisellään, nuo eri leirit heitä erottivat. Ja tuokion kuluttua he jo erosivatkin, Lauri rientääkseen hämäläisten luo mäentakaiseen kylään. Heino tekemään piispalle tiliä käynnistään kapinaväen yötulilla. Aamu rupesikin vihdoin valkenemaan, idän kylmällä taivaanrannalla jo hattarat hienosti ruskottivat ja kirkonmäelläkin saivat huurteiset puut vaalean punan, — pian oli käräjäin aika alkaa.
Mutta kiirehtiessään ylös pappilanmäelle tunsi Heino outoa rauhattomuutta mielessään. Teinien iloisessa parvessa oli hän jo kauan tottunut elämään omaa huoletonta elämätään erillään kotiväestään ja heidän harrastuksistaan, menemään, minne virta vei… Nyt yhtäkkiä viskasivat nuo Laurin viestit hänen eteensä joukon vakavia kysymyksiä, joiden parissa hänen mietteensä jäivät myllertämään, ristiriitoja, joihin hänen tunteensa sekaantuivat. Hän kulkee täällä asemiehen verassa — ja hänen isänsä on köysissä huovien majatalossa…! Heino pysähtyi äkkiä kävelystään, seisoi hetken pääsemättä edes tai taakse, ja pyörähti vihdoin ympäri, juosten oijustietä siihen taloon, jossa vangitut talonpojat olivat. Ometan ovella seisoi siellä viluinen huovi vartijana ja hänelle Heino lausui:
— Minulla on viesti vangeille.
Huovi tunsi piispanmiehen ja vastasi:
— Vie, ja vaikka veisit vartioitavat mukanasi piispalle, en tuota surisi tässä pakkasessa…
Heino potkasi pönkän ovelta ja astui kolkkoon, pimeään navettaan, jonka parissa soimessa puolikymmentä miestä maata retkotti — sinne olivat Illen huovit vankinsa viskanneet. Miehet nukkuivat ja heräilivät vasta verkalleen kun valoa ja pakkasta tunkeusi ovesta. Heino tunsi isänsä ankarat, luisevat piirteet, joita hän niin monasti oli peläten karttanut, ja virkkoi hiljaa: