Ja sitä hän ikävöitsi jälleen, ei suinkaan saadakseen uudelleen elämänsä elää, vaan voittaakseen takaisin puhtaan nuorukaissydämensä, tavatakseen jälleen oman itsensä. Sillä sikäli kuin hän maailman turulla liikkuessaan oli vieraantunut nuoruutensa herkästä puhtaudesta, sikäli oli hän tuntenut eksymistään eksyvänsä omasta itsestään. Mitä muuta olivat hänen väsymättömät toimensa kirkon ja valtion asioissa olleet kuin yhtämittaista kaupanhierontaa, tinkimistä, punnitsemista ja tuulensuuntain levotonta vakoilemista. Pala palalta se oli hajottanut hänen persoonallisuuttaan ja hänen ympärilleen oli vähitellen kasvanut kuin kuonakerros. Hän oli kyllä pitkin matkaa tuntenut tämän ja kaivannut yksinäisyyden puhdistavaa voimaa, ja kerran hän kesken kiihkeintä toimintaansa oli lähtenyt pitkälle ja vaivalloiselle matkalle pyhään maahan, vain saadakseen olla yksin oman itsensä kanssa. Mutta sitten oli taas alkanut sama levoton hyörintä ja itsestään vieraantuminen.
Muut eivät olleet koskaan nähneet tätä hivutusta hänen sisässään. He tunsivat hänet vain "et re et nomine magnus" — töiltään ja nimeltään suurena. Mutta hänelle itselleen olivat yhä syvemmässä merkityksessä selvinneet pyhän kirjan sanat: "Mitä se ihmistä auttaa, jos hän kaiken maailman voittaisi ja saisi sielullensa vahingon."
Olivatko hänen tekonsa sitten olleet itsekkäitä? Kaukana siitä! Sillä olihan hän suuret rikkautensa jakanut köyhille ja apua tarvitseville ja olivathan kaikki hänen toimensa tähdänneet isänmaan, kansan ja kirkon parasta. Eikä hän sittekään ollut voinut olla sovinnossa itsensä kanssa. Sillä hän oli suorittanut nuo työnsä valtiomiehenä eikä profeettana. Ja tätä jälkimmäistä hän kuitenkin oli nuoruudessaan uneksinut. Mutta valtiomiehen liukkailla poluilla oli hän eksynyt nuoruudestaan ja sen mukana omasta itsestään.
Ping-pang-ping-pang! alkoi äkkiä kuulua lahden takaa sateen ja hämärän keskeltä. Se oli ehtoo-soitto luostarista.
Piispa meni makuuhuoneeseensa ja polvistui pieneen rukoustuoliin. "Herra, ennenkun kutsut minut pois, anna minulle nuoruuteni puhdas sydän ja luo minuun uusi, vahva henki!" rukoili hän hiljaa.
Hänen palatessaan arkihuoneeseen oli vanha palvelijatar sytyttänyt kynttilän ja viritti juuri tulta suureen, avonaiseen uuniin. Kun hän sen tehtyään poistui ikkunaluukkuja sulkemaan, istui piispa pesän edessä olevaan suureen, nahalla vuorattuun nojatuoliin, jonka jaloissa oli karhuntalja. Hän tunsi jäsenissään suurta raukeutta pitkän kävelyn jälkeen ja kauan istui hän mitään ajattelematta.
Puut räiskyivät pesässä, kynttilä ritisi pöydällä ja sade ropisi ikkunaluukkuihin. Ja ajan järkähtämätöntä kulkua osottaen sihisi hiekka hiljalleen tiimalasissa.
"Jumalan rauha, isä!" kuului ovensuusta.
"Ah, sinäkö se olet, poikani?" sanoi piispa havahtuen ja ojensi kätensä tulijan suudeltavaksi.
Se oli nuori, kirkassilmäinen mies, puettuna birgittalaismunkin harmaaseen mantteliin. Vasemmassa rintapielessä näkyvä punainen risti osoitti hänen olevan pappisveljen. Luostaritoimiensa ohella palveli hän piispalla kirjurina. Tämä hänen viimemainittu virkansa rajottui kuitenkin pääasiallisesti siihen, että hän iltaisin kävi lukemassa vanhukselle. Sillä viime vuosina oli piispaa alkanut haitata pitkänäköisyys, joten hänen oli vaikea varsinkin tulen valolla lukea.