Ei ole helppo arvata, mitä kaikkia tuumia ja hankkeita oli Kurjen ukon päässä asunut. Pohjanmaan lapinkävijät, joiden päämies hän alusta saakka oli ollut, olivat viime aikoina ruvenneet pahaa aavistelemaan ja olivat nyt hyvillään, kun asia näin loppui. Tosin muutamat, niinkuin Viljakka Pouttu, joka vanhastaan tunsi hänet, tiesivät, että hän ei tämmöistä loukkausta kostamatta jättäisi. Mutta salaiset juonet heitä enemmän pelottivat kuin täysi vihollisuus, ja samassa he senkin arvasivat, että Kurjen mahtavuuden aurinko oli laskemassa, niinpiankun hänen päämiehyytensä Pohjan miesten seassa oli lakannut. Jos häntä tähän asti oli Ruotsin hovissakin jotenkin suuressa arvossa pidetty, se isommaksi osaksi oli johtunut siitä, että häntä oli katsottu ikäänkuin Pohjanperien ja Lappien kuninkaaksi, jota ei käynyt aivan halpana alamaisena pitäminen. Jos nyt Pouttu taikka joku muu kävisi Ruotsissa tarjoamassa yhtäläistä alamaisuutta ilman Kurkea, niin arvattavasti Ruotsin hallitus ei ottaisi entisen päämiehen kostotuumia suojellaksensa, ja silloin ei olisi hätää hänen yksityisistä yrityksistänsä. Näin vanhat viisaat arvostelivat tämän valtiollisen tapauksen valtiollisia kohtia.
Mutta Pohjan pirkkalaisissa ei ollut paljaastansa vanhoja viisaita, vaan myöskin nuoria veitikoita, ja nämä eivät suinkaan paljon ajatelleet valtiollisia seikkoja. Että Kurjen ukko itse muutti muuanne, sen he kyllä mielellään näkivät; hänen kolkko katsantonsa ja ylpeä käytöksensä ei ollut heillekään mieluinen. Mutta tämänpä he melkein olivat unohtaa, muistaessaan hänen ainoata tytärtään, joka oli Pohjan kuulu, Pohjan kunnia.
Lyyli, lylyn lykkeäjä, Kautokengän kuluttaja, Hirven ahkion ajaja, Pohjan neito pulskeainen.
Pitikö hänenkin lähtemän pois, hänen, joka oli Pohjan poikien ihastus ja ylpeys, "maan kuulu, veden valio"? — Vanhat viisaat vastasivat, vaikka vastoin mieltänsä: "totta kaiketi; hän seuraa isäänsä, niinkuin tytär ainakin" — Mutta nuoret arvelivat yhteen ääneen: "Ei suinkaan; hän on meidän, hän on Pohjanmaan!" —- ja totta puhuen, eivät vanhat viisaatkaan voineet tätä kieltää. Lyyli oli ikäänkuin juurtunut Pohjanmaahan.
Kaikki tiesivät, että Lyyli itse ei tahtonut pois syntymäpaikoiltansa, ja he tiesivät sen ohessa, että Lyyli oli itsevaltainen lapsi, Matti Kurjen omaa jäykkää luonnetta, eikä milloinkaan tottunut muitten tahdon alle taipumaan. Koska Luoja ei näy tehneen ainoatakaan ihmistä niin kivikovaksi, ett'ei mitään hellää paikkaa hänen sydämmessään ole, oli Kurjen ukollakin, varsinkin vanhalla iällänsä, muutama heikompi puoli, ikäänkuin reikä ruosteen syömässä rauta-asussa. Tämä heikkous oli hänen rakkautensa lapsiinsa, varsinkin tyttäreen. Ei tarvinne muistuttaakkaan, että tämäkin rakkaus oli itsekäs, niinkuin koko mieskin. Mutta osaksi taisivat omantunnonkin soimaukset siitä, mitä hän äitiä vastaan oli rikkonut, tehdä hänet hellemmäksi, jopa liiankin myöntyväiseksi tytärtä kohtaan, ja Lyyli oli tästä syystä saanut olla ja elää varsin omin valtoinensa. Isä enimmäkseen oli kotoa poissa, milloin Lapinmaissa käydessään, milloin muissa tärkeissä toimissa, ja suuressa talossa, suuren perheen keskellä oli Lyyli jo lapsuudesta asti ollut miltei ainoa haltija. Tämä seikka oli jo aikuisin kasvattanut hänen älyänsä, mutta samassa totuttanut hänet ohjattomaan vapauteen, johon vihdoin vanhan Kurjenkin, kotona ollessansa, täytyi suostua. Vapauttansa ja elämän täyttä nuoruudenriemua rakasti Lyyli enemmän kuin mitään muuta maailmassa, ja tämä miehen luonne ilmaantui kaikissa hänen huvituksissaankin. Taitavammin kuin hän ei kukaan osannut purttansa ohjata Merenkurkun kuohuvissa tyrskyissä, ja tarkemmin kuin hän ei kukaan lähettänyt nuoltansa vikkelän kärpän silmiä kohden. Talvis-aikana oli hänen suurin huvituksensa asettaa isänsä lahjoittama aljohirvi ahkion eteen, ja sitten niinkuin tuulen siivillä liidellä Pohjanmaan äärettömillä nevoilla. — "Pohjan neito käy", oli ihmisten tapana sanoa, kun hänestä vilahduksen näkivät, ja lappalaisraukat luulivat häntä pirkkalaisten haltijattareksi, joka näille heidän herroillensa antoi niin suurta onnea ja menestystä. Itse Pohjan pirkkalaistenkin seassa oli monella melkein sama luulo.
Näin oli Kurjen ukko antanut tyttärensä yletä ja kasvaa omavaltaisessa vapaudessa. Hän uljaili sydämmessään Lyylin puhkeavasta ihanuudesta ja miettieli mielessään suurta tulevaisuutta rakkaalle tyttärellensä. Suurta, komeata naimista hän hänelle toivoi. Hän oli jo sitä varten muutama vuosi sitten Hämeen puolisille tiluksilleen Vesilahdella rakennuttanut upean kartanon, josta piti tuleman Lyylille perintö ja morsiusmyötäjäiset.
Ei ole kuitenkaan mikään niin vastenmielistä nuoren tytön kuulla kuin toisen sille rakentamat naimistuumat, ja kun Kurjen ukko toisinaan kuvaili tulevaista onnea ja kunniaa tyttärellensä, kuinka hänen piti korkean miehen puolisona istua Laukon kartanossa Vesilahdella ja tulla suuren suvun kanta-emoksi, oli tuo Lyylille niinkuin kalman kylmyyttä, eikä hän ollenkaan voinut ymmärtää, miksi hänen pitäisi milloinkaan naimisiin mennä ja miks'ei hänen käynyt kaiken ikänsä tyttönä liiteleminen revontulten valaisemilla Pohjan aukeilla tai punapurjeillansa lasketella Merenkurkun aaltojen yli.
Mutta nyt olivat asiat yht'äkkiä saaneet vakaisemman muodon. Ei ainoastaan Lyylin, mutta itse Kurjenkin koko perheinensä piti muuttaa Hämeeseen. Se oli auttamaton asia. Vaivoin hillitty vihan liekki riehui vanhan päämiehen sydämmessä. Yhteinen tympeys vallitsi Kurjen ukon koko huonekunnassa. Itse hän valmisti muuttoansa tulisella innolla, ikäänkuin maa olisi hänen jalkojansa polttanut; mutta koko hänen perheensä vitkasteli, vaikka juurtunut kuuliaisuus kuitenkin saattoi heidät isännän käskyjä noudattamaan. Totki, tuo vanha uskollinen koira, jonka ikää ei kukaan oikein tiennyt, veti yöt päivät surullista virttä, ikäänkuin olisi pahoja aaveita nähnyt. Lähtöaika läheni, ja joku osa palkollisista oli jo edeltä lähtenyt Laukkoon; toiset ottivat eronsa, kosk'ei tehnyt mielensä Pohjan seutuja jättää. Ainoastaan viimeiset toimet olivat tehtävinä, niin Matti Kurki saisi puhdistaa tomun jaloistansa ja lähteä pois entiseltä vaikutusalaltaan, jota hän nyt sadatteli, — lähteä takaisin syntymämaahansa, joka oli nähnyt hänen ensimäiset askeleensa vallanhimon tiellä.
Mutta Lyylin piti syntymämaastaan lähteä, vieraaseen maahan, tietymättömän tulevaisuuden maahan. Jo tämä ajatuskin tahtoi hyydyttää hänen lämpimän verensä; mutta asia oli auttamaton. Jos olisivat kaikki muut seikat olleet ennallaan ja vanha Kurki olisi tahtonut ainoastaan vanhat tuumansa toteuttaa, hänen tyttärensä epäilemättä ei olisi taipunut, — ja vaikea on sanoa, mikä vihdoin olisi jäänyt vanhuksen päätökseksi; hän oli ennemmin tottunut tyttärensä mukaan taipumaan kuin tytär hänen mukaansa. Mutta nyt oli itse Lyylin tila toivoton, neuvoton. Hän tiesi, että Pohjolaiset ajoivat Kurjen suvun pois maan-ääriltänsä. Hänelle ei voinut tulla mieleenkään, että yleinen viha ei koskisi tytärtä samassa määrässä kuin isääkin. Tämä luultu viha tuntui hänelle tukehduttavalta, niinkuin raskas ukkosen pilvi, ja ahdingossaan hän melkein ikävöitsi päästä Hämeen ilmaa hengittämään. Ja kuitenkin tämä Häme häntä kammotti.