Tuskin oli Kurki ennättänyt ruveta tätä uutta kummaa kuuntelemaan, kun Totki viskattiin voimakkaasti kellarin portaita alas, ovi paiskattiin kiinni ja telkeet lukkoinensa pantiin eteen. Kurki riensi soihtu kädessä aliseen kellariin ja siitä portaita ylös ovea vastaan, jota tömistytti, kunnes havaitsi sen olevan täysissä telkeissä. Raosta oven ja pielen välistä loisti palo. Se oli juhlasali, joka oli sytytetty. Kauhea viha vimmasi Kurjen päätä. Olivatko hänen ruotsalaiset vieraansa hänet pettäneet, ryöstäneet hänen tyttärensä, niinkuin Kurjen omassa nuoruudessa oli ollut tapana, ja teljenneet hänet itsensä vuoren luolaan? Tämä ajatus pani hänen verensä kuohumaan. Oven tukevuuden hän kyllä tunsi ja tiesi siis poispääsönsä mahdottomaksi.
Mutta Laukon pihassa oli knaappien toraa vielä jatkettu, kunnes molemmat tulivat siihen vakuutukseen, että se outo mies, jonka olivat nähneet hämärässä askaroivan, oli vain joku Matti Kurjen palvelijoita. Oli jo niin pimeä, ett'eivät he voineet mitään eroittaa. Yht'äkkiä kuului kauhea ärinä, ikäänkuin koiran, joka oli kuristumaisillaan. Samassa rautaovi kuului rämähtävän kiinni. Molemmat knaapit juoksivat lentämällä herrojensa luo näitä kummia ilmoittamaan. Saliin tultuaan näkivät he tulen syttyneen useassa paikassa. Ritarit olivat jättäneet juominkinsa ja kiiruhtaneet paloa pakoon pihalle. Haettiin Laukon isäntää; — hän oli poissa. Poissa oli Lyylikin, morsian, jonka tähden vieraat olivat tulleet. Ritarit eivät tienneet mitä ajatella näin kummallisesta seikasta. Oliko Kurjen ukko ollut naimisehtoihin tyytymätön ja lähtenyt tyttärensä kanssa pakoon — ja minne pakoon? — Näillä arvoituksilla päätänsä vaivaten seisoi Harald miehinensä tulipalon loistaessa Laukon pihalla.
Mutta jäätä myöten pohjoiseen kulki vihurina hirven vetämä reki, kaksi henkeä nahkapeittojen välissä. Se oli Pohjan piltti, joka "vuoden pisimpänä yönä" vei morsiamensa appelasta Pohjan aukeille rämeille takaisin. Se oli Lyylin hirvi, joka ilosta päristen palasi syntymämailleen.
(Yrjö Koskinen: Pohjan piltti.)
PIKAKUVA PIISPA MAUNU I:stä.
Vähän matkaa satamapaikasta sorjan kuusimetsän takana oli kunnaan rinteelle rakennettu Kuusiston hovi, jonka Maunu piispa oli omilla varoillansa ostanut, mutta antanut lahjaksi Pyhälle Henrikille, se on Turun uudelle tuomiokirkolle ja Suomen piispanistuimelle. Tämän hovin asuinhuoneet eivät tähän aikaan vielä olleet mitään loistavia, vaikka monessa kohden tarpeen mukaisia. Avara sali eli pirtti, joka pidettiin palvelijain olinpaikkana sekä kokoussalina juhlatiloissa, oli vahvoista honkahirsistä salvettu eri kehänä, josta ovi vei korkeaan esikkoon eli porstuaan. Toisella puolella porstuata oli jotenkin yhtäläinen kehä, mutta sivuseinällä jaettu neljään kammioon, joissa arvokkaammat vieraat saivat yösijansa. Piispan omat huoneet olivat eri kehässä, jonka etuseinä pisti vähän matkaa sisään muiden kehien väliseen porstuaan, jotta tämä salvos käänsi päätynsä porstuan perään ja siitä ulkoni rannan puolelle. Kaikki nämä kolme kehää muodostivat yhdessä ikäänkuin linnun, jonka vartalo oli tuo keskellä oleva porstua, johon piispan huoneet liittyivät nokkana ja muut salvokset siipinä. Porstuanperäinen rakennus oli oikeastaan tehty kahteen kerrokseen, josta alinen ja matalampi oli hovin kellari, missä oluet ja viinivarat talletettiin maanalaisessa holvissa. Ainoastaan ylinen kerros oli asuttavana ja muutamat porrasasteet veivät porstuasta pirtin seinustaa myöten ylös tämän ylisen kerroksen tasalle, missä vähäinen käsipuilla varustettu sola oli oven edustana. Ovesta sisään mentyä tultiin ensin isompaan huoneeseen, jonka perällä oli soukka kammio salvoksen ulommaisessa päädyssä. Nämä huoneet olivat varustetut pienillä lyijynliitteisillä lasi-ikkunoilla. Mutta muissa asuinhuoneissa oli ainoastaan tavalliset laudalla tai ohuella nahalla peitetyt ikkunat.
Tämmöisessä asunnossa asui Maunu-piispa, kun virkatoimet eivät vaatineet häntä olemaan Räntämäellä tai Turussa; mutta jälkipiispoillensa hän oli alkanut rakennuttaa komeampaa ja vahvempaa kivistä asumusta, jonka perustukset ja aliset kivikerrokset jo nähtiin vähän matkan päässä, itse mäen kukkulalla. Tämän nousevan linnan peruskivillä nähtiin vanha piispa usein istuvan yksin ajatuksissansa, hengessänsä miettien isänmaansa ja kansansa tulevaisuutta ja sivistyksen voitontoiveita tässä syrjäisessä maassa. Silloin hän tavallisesti äkkiä nousi seisomaan korkeimman muurikiven päälle, ikäänkuin avarampaa näköalaa etsien tulevaisuuden aavalla merellä, ja antoi silmänsä kulkea niemien nenitse salmien ja selkien yli. Hänen koko huolenpitonsa ja rakkautensa tarkoitti suomalaisten parasta. Heitä, omia kansalaisiaan, hän suositteli, eikä siinä pitänyt suurta lukua Ruotsin vallasta, eikä aina kirkonkaan eduista. Antoipa hän kerran hämäläisillekin anteeksi neljännen nahan omista piispansaatavistansa siitä ainoasta syystä, että nämä olivat kärsineet venäläisten hävityksestä. Hänen alinomainen lauseensa oli, että tämä kansa on leppeydellä ja hellyydellä johdatettava kristillisyyteen, ja että tässä maassa ei vielä sovi vaatia täydellistä katoolista vanhurskautta. Mutta erittäin hän pelkäsi ja kammoi ruotsinväen muuttamista tähän maahan; siitä hän pelkäsi tämän kansan sortuvan. Hän oli salaisesti Ruotsin vallan vastustaja, ja paavillisen istuimen läheisyydessä oli hänellä puolustajia, jotka ajoivat hänen asioitaan. Hän oli Roomassa tehnyt muistutuksia Liivin papiston ja ritariston menettelystä sen maan asukkaita kohtaan. Mutta tulevaisuus oli hänelle sumujen ja hämärien peitossa, joissa ainoastaan ihmisen omat toiveet kangastuvat, ja piispa Maunu istuutui taas lepäämään, jättäen isänmaansa asiat kaikkivaltiaan huomaan.
Tänä aamuna varhain näemme taaskin vanhan piispan kävelevän linnan asemilla, ei kuitenkaan yksinänsä, vaan nuoren nepaimensa, Lauri nimisen koululaisen eli "scholarin" seurassa. Piispa itse oli vanhahko harmaapäinen mies, jonka pienet siniset silmät leppeästi pilkistelivät siniharmaan patalakin alta. Musta kauhtana, jonka rintaan valkoinen risti oli ommeltu, välähteli hartioilta alas hänen vartensa ympäri ja hänen kädessään oli pitkä valkoiseksi maalattu sauva, jota hän piteli melkein keskeltä, nojaten sillä askeleitansa, jotka kuitenkin olivat jokseenkin vilkkaat ja voimalliset. Hänen nepaimensa oli 18-vuotias nuorukainen, jonka keskeltä jaetut keltaiset hapset käherinä vierivät olkapäille. Hänen pukunsa oli muutoin melkein yhtäläinen kuin sedänkin, ilmaisten, että hengellinen sääty oli hänelle elämäntoimeksi aiottu.
— Omatuntoni minua vaivaa, virkkoi piispa alakuloisesti, kun olen tähän linnan rakentamiseen ryhtynyt, ennenkun Pyhän Henrikin temppeli Unikankarilla on valmiina. Suokoon Jumala ja Pyhä Henrikki laupiaasti, ett'ei tätä tekoani luettaisi minulle kuolemansynniksi.
— Isä, virkkoi nuorukainen nöyrästi, eikö Jumala ja kaikki Pyhät tunne sydämmenne puhdasta tarkoitusta?