Silloin piispa nousi paikaltaan, astui eläimen luo ja ottaen piispanhatun päästään alkoi siihen lypsää. Ja lehmä seisoi liikkumatta paikallaan, silloin tällöin vain kääntäen päänsä tuntiessaan oudon lypsäjän.
Ja kantaen lakkiaan, jossa maito hiljaa lainehteli, hän kohtasi tien vieressä kuolevan miehen, joka anoi juotavaa. Ja piispa kumartui hänen puoleensa, nosti kuolevan pään polvensa nojaan ja virvoitti häntä maidolla. Eikä hän sinä hetkenä kuolemaa ja taudin vaaraa pelännyt.
Pitkälle oli päivä jo kulunut, kun hän taas palasi tuomiokirkkoon ja astui sakastin kautta sisään. Kirkko oli tyhjä. Permannolla vain virui joukko ruumiita, joita muuan mies, jolla oli kasvojen edessä peite ja käsissään nahkakintaat, kuletti kirkosta pois iskien heihin pitkän kepin päässä olevalla koukulla ja laahaten ne sitten ovesta ulos.
Mutta pyhän Laurin kuorissa oli alttarin edessä vanha kaniikki polvillaan rukoukseen vaipuneena. Piispa astui hiljaa kuoria kohden, avasi ristikon ja polvistui vanhuksen viereen.
— Herra, Herra, sanoi hän kohottaen kasvonsa taivasta kohden, olet opettanut minut ymmärtämään, kuinka vähän ihmistä hyödyttää ruumiinsa säilyttäminen, jos hän menettää sielunsa.
Jalmari Finne.
KAKSI MADONNAA.
Piispantalon portista tuiskahti turulle pienehkö mies, vanha miehen käkkyrä.
Olivat jo kumarasillaan ukon hartiat, mutta ketterästi hän käydä tuiversi, niin että heiskahtelivat vain tummahkon porvariskauhtanan liepeet ihonmukaisia housuja vasten. Tiuhaan pistättivät syyspäivän lämmittämää tanhuaa kurpposet, joiden ruojut ylettivät nipinnapin nilkkaan. Tiuhaan nyökähteli uurreotsainen pää, pannen tasalatvaksi leikatun tumman tukan hepsahtelemaan, ja kun hän Kirkkoturun kaakkoisesta kainalosta käännähti Napaturunkatua itäänpäin, jännittyi hänen käsivartensa koukkuun ikäänkuin temmaistakseen askelille vinhempaa vauhtia.
… Aina se piispa vanhus kutsui juuri hänet todistamaan papereitaan, lahja- ja kauppakirjojaan! Olisi väliin saanut muitakin kiskoa työstään, keskellä kaunista arkipäivää! Mutta ei kai pitänyt muiden nimeä niin pätevänä… ja kukapa muuten hänen armolleen maallikoista lie ollutkaan yhtä likeinen… hänhän kuului melkein hengellisiin, ja asuikin niin lähellä…