Kun seurue oli rannalle noussut, ryhtyi se kohta törmälle alttaria pystyttämään. Piispalla oli näet tarkastusmatkoillaan aina alttari mukanaan, jonka ääressä hän kolmasti päivässä piti messun, milloin talonpojan pirtissä, milloin ulkona taivasalla. Se oli loistava seurue, joka ryhmittyi siihen alttaritörmälle, missä väki verkalleen oli loitommas koivikon laitaan painunut. Oli puolikymmentä pappia ja munkkia, joiden väljät viitat nurmikkoa laahustivat, ja sama määrä oli asemiehiä, joiden vaskiset kypärät ja kiiltävät tapparakeihäät välkkyivät päivänpaisteessa. Mutta itse piispa siinä kansan edessä riisui päältään nahkareunaisen matkaviittansa, ja apupappi heitti hänen hartioilleen hohtavan valkoisen piispanlevätin, jonka reunustaan oli kullalla kuvioita kirjailtu. Hänen kaulaansa kiinnitettiin pitkä, koruompeleinen virkahuivi, rinnalle ripustettiin leveä risti ja päähän nostettiin korkea, kupera hiippa. Piispansauvan tempasi hän käteensä ja niin hän astui alttarille pappiensa keskelle, jotka hekin olivat vetäneet messukasukat pappisviittainsa päälle. Ja messu alkoi.
Törmälle kokoontunut kansa oli tuota menoa sivulta katsellut, harva hartaana, kaikki ääneti. Mutta kun piispa astui alttarille ja kantavan äänensä korotti, niin kävipä kuin hiljainen huumaus väkijoukon läpi — tuo hetken juhlallisuus vaikutti sittenkin välittömästi salon lasten mieliin. Ja kuiskaus kuului koivikon rinnasta:
— Onpa kuin ukko jumala!
— Senpä onkin sijainen!
Piispa Maunu Tavast oli näihin aikoihin jo yli seitsemänkymmenen vuoden ijässä, tukka oli harmaa, harmaat olivat ryppyiset kasvotkin, mutta varsi oli vielä taittumattoman suora, ja miehevää terästä tuntui jäsenten liikkeissä niinkuin teräväjuovaisten kasvojen piirteissäkin, kun hän kävi kansalle puhumaan. Hän oli jo kolme vuosikymmentä johtanut kotoista suomalaista hiippakuntaansa ja hän tiesi kyllä, mikä työala hänellä siinä oli, juurruttaakseen vielä luonnon tilassa elävän kansan keskuuteen ristin oppia, sen käsitteitä ja sen tiedollista valistusta. Liian heikosti se oppi oli vielä Hämeen kansan tajuntaan painunut; hän kohtasi näillä matkoillaan vielä joka askeleellaan pakanuusaikaista taikuutta ja kylmyyttä uutta uskoa kohtaan. Mutta siksi hän ei voimiaan säästänytkään, syventääkseen rahvaan mieliin ristinopin käsitteitä, siksi oli hän nytkin ijästään huolimatta lähtenyt vaivaloiselle kiertomatkalle Suomen asutun rintamaan laitaseuduille, joissa hän tiesi vanhojen velhotapojen vielä yleisimmin rehottavan, Päijänteen ja Saimaan vesistöihin, joiden väliset laajat, asumattomat erämaat hänen oli halki taivallettava.
Nuo tuolla koivikon laidassa, hitaita ne ovat vastaanottamaan sitä siementä, jota kirkko jo kaksi vuosisataa on heidän mieliinsä koettanut sirotella, sen tunsi vanha piispa nytkin puhuessaan Karmalan törmällä. Hitaasti itää kylvö kylmissä mielissä. Mutta ne lämpenevät kuitenkin vähitellen. Ja Maunu-piispa tiesi, että sitä muinaisia luonnonhaltijoita vielä hapuilevaa "kerettiläisyyttä", jota väestön mielissä paljo asui, ei käynyt kitkeminen pois kirkon käytettävissä olevilla rangaistuskeinoilla, ei pannalla eikä sakoilla eikä polttorovioilla, eikä hän senvuoksi niihin turvautunutkaan. Hän pyrki sanan voimalla sanankuulijainsa sydämiin ja siksi hän, poiketen katolisen kirkon jumalanpalvelustavoista, puhui kansalle sen omalla kielellä, koettaen siten sille oppiaan ymmärrettäväksi tehdä. Ja hän kehotti pappejaan tekemään samoin — jospa vain niiden oma valistus olisi riittänyt nostattamaan ituja heidän opetustyöstään! Tämän kansan, joka nyt tuolta loitolta koivikon laidasta epäillen kuuntelee, sen saa kyllä lähestymään, jos opettajan oma olemus siinä kykenee ylläpitämään uskoa ja antautumista!
Ilmeistä oli, että piispan puhe Karmalan törmälläkin syvästi kuuntelijoihin vaikutti. Hänen lopetettuaan seisoivat miehet sanan puhumattomina tiheässä ryhmässä ja läksivät sitten yhtä äänettöminä yksitellen hevosiaan juottamaan. Heistä tuntui, että he olivat ruvenneet tajuamaan jotakin korkeaa ja kaunista, vaikk'eivät vielä osanneet sanoa, mitä se oli. Mutta naisista monet vetistelivät, ja kun piispa messupukunsa riisuttuaan astui seurueineen tupaan, ennen lähtöään haukkaamaan vierasvaraisen emännän tarjoamia keitoksia, silloin kyyneliin heltynyt Marketta polvistuen kynnyksellään hänen lievettään suuteli, ja piispa siunasi lempeästi tuon sanankuulijoistaan hurskaimman. Mutta sillaikaa kun seurue tuvassa aterioi, pistäysi Marketta vikkelänä pihalle, mihin piispan juhlapuku oli kivelle laskettu, ja hänen keritsemensä välähtelivät nopeasti, kun hän messukasukan helmasta pienen helmisen helpeen leikkasi, viedäkseen sen karsikkoonsa Mustanahon laelle. Siellä hän pyhiä aarteitaan — alttaripaaden muruja ja käärmeen käräjäkiviä — säilytti pienessä pussissa, jossa uskoi asuvan haltijoita hallitsevan voiman.
Mutta jo astui pihalle piispan veljenpoika, ritari Olavi Niilonpoika Tavast, Hämeenlinnan linnanvouti, joka huovien päällikkönä piispan matkueessa kulki. Hän kiirehti nyt kyytimiehiä kuormittamaan hevosensa ja satuloimaan toiset piispan seuruetta varten. Sillä matkalle oli jouduttava, päivän taival oli pitkä.
Paljo olivat rantakyläin talonpojat hevosia piispaa varten tuoneet, mutta vähiksi kävivät ne sittenkin. Jo täytyi Olavi-herran lopulta lähettää asemies hakemaan Karmalan talon Tuomas-isännän halmeelta sekin nuori sälköhevonen, jonka kyntömies oli raskaan puuauransa eteen valjastanut. Synkän kirouksen päästi karkea maanmuokkaaja, kun hänen oli auran edestä varsansakin riisuttava ja jätettävä kynnöksensä kesken, ja hän murahteli rinnusta aukoessaan:
— Ei heille riitä kymmenyksetkään talonpoikain saaliista, piispoille ja papeille. Vielä työpäivän raatajalta pilaavat, hevosenkin valjaista vievät!