Näin opetti vaarivanhus pojanpojalleen, heidän samotessa sisämaan aavoja erämaita, lietsoen sitä vihan kipunaa, jonka hän nuoressa mielessä jo syttyneen tiesi.
* * * * *
Seuraavana päivänä saapui erämatkue Veneheittoon, josta pitkät vesistöt johtivat monen vuolaan virran kautta ja avaran selän poikki kauas Maanselän rinteille saakka. Siellä oli hämäläisten vanha valkama, sinne olivat heidän venheensä maihin vedetyt ja huolellisesti pensaihin peitetyt; mutta heidän yhteinen eränuottansa oli vielä syvemmäs korpeen, kallioiden rotkoihin, kätketty. Kiireellä nyt venheet tervattiin ja korjattiin ja työnnettiin vesille, ja niihin nyt pyydykset ja eväät kannettiin; mutta keuloista pistihe esiin kuin aidaskasa keihäitä, tuuria ja tarpoimia.
Eteenpäin, kaukaisemmille kiistavesille! Jo sauvottiin virrat ylös Nilakan päähän, ja erään lahden suulla seisautti Ukko selällä venheensä ja viittasi melalla lahdenpohjaan, josta petäjäin siimeksessä helotti sievonen nurmikkoranta:
— Tuossa näette sen nuottatalaan jalustan, jonka juurella ennen aina perhepata porisi. Noiden petäjäin alla on hautakumpu, siinä olivat saunat vieressä.
Hartaana, sanan puhumattomana, katseli hämäläinen erämatkue tuota rinnettä, jossa sen omaiset muutamia vuosia sitten olivat kärsineet ja kaatuneet. Sinne olivat silloin saunat pystöön jääneet, sen jälkeen olivat savolaiset nekin polttamassa käyneet.
Mutta Ukko viittasi jo airomiehiä jatkamaan sountiaan ja virkkoi:
— Käymme uudelta saunarannaltamme näitä kumpuja erikseen katsomassa, nyt vain painetaan kiireellä eteenpäin.
Ohi siis soudettiin siitäkin lahdesta. Tuolle vanhalle pyyntirannalle ei näet Erä-ukko enää tahtonut kalamajaa rakentaa, hän tunsi vähän etempää vielä syvemmän lahden, kulkijain silmiltä vielä kätketymmän, ja sen pohjassa kapean niemen, jota oli helppo maan puoleltakin vartioida. Sen hän oli tienpääkseen valinnut ja sen lehtevään rantaan hän nyt venheet laski.
Törmällä oli tasainen tanner, jossa kasvoi tuuhea pihlaja. Sen viereen Ukko venheestä astui ja virkkoi: