* * * * *
Meren ulapalla näkyi vielä pakenevan päivän kajastus, kun matkue saapui Kyrönniemelle ja pysähtyi ensimäisen talon pihalle. Kun muut olivat nousseet reestä, lausui Agricola Olavi Laurinpojalle, joka oli tullut hänen vointiaan tiedustamaan:
"Auttakaahan minua sisälle, että saan nähdä vielä kansalaisiani ja kuulla suomenkieltä."
Hän teki liikkeen kohotakseen reestä mutta silloin hänen sisällään jotakin ikäänkuin ratkesi ja hervotonna vaipui hän entiseen asentoonsa. Nähdessään hänen liikuttavan huuliaan kumartui Olavi Laurinpoika aivan lähelle ja kuuli hänen kuiskaavan: "Jumala siunatkoon ja varjelkoon kansaani!" "Herra piispa, minä autan teidät ylös reestä", virkkoi Olavi Laurinpoika hätääntyneenä ja työntäen toisen kätensä hartiain taakse koetti nostaa häntä ylös. Mutta piispa jäi aivan hervotonna hänen käsivarrelleen ja pää painui varattomasti taaksepäin. Olavi Laurinpojan piirteet häipyivät hänen silmistään, mutta sijalle ilmestyi samalla toinen henkilö. Se oli puoleksi niinkuin Kristus ja puoleksi se vanha lempeäkatseinen munkki, joka sauva kädessä ja virsut jalassa eräänä kesäpäivänä kauan sitten oli ilmestynyt hänen syntymäkotinsa pihalle ja saanut hänen isänsä taivutetuksi lähettämään hänet kouluun. Se tarttui häntä hellästi käteen ja lausuen: "katso!" viittasi sauvallaan etäisyyteen. Ja leimauksena aukenivat silloin vuosisadat ja hän sai silmätä kauas siihen aikaan, jolloin hänen kansansa suuresti lisääntyneenä, yksimielisenä, vapaana ja valistuneena asui isiensä maata sillä henkisellä perustalla, minkä hän oli sille luonut. Näky hävisi samassa, mutta hän tunsi Kristus-munkin ohjaavan itseään kädestä ja sydämessään suloinen tyytymys sekä omituisten sävelten soidessa korvissaan keinui hän pois äärettömyyksien ulapalle…
Toiset matkueen jäsenet olivat tällä välin kerääntyneet reen ympärille ja tallin luota läheni lyhty kädessä talon isäntä.
"Hän on varmaankin jo jättänyt tämän elämän", lausui Olavi Laurinpoika.
Kun isäntä valaisi lyhdyllään rekeä, kumartuivat kaikki piispan puoleen, joka silmät ummistettuina lepäsi sijallaan, pää kallistuneena toisen olkapään varaan. Hänen kasvoilleen oli jäänyt se onnellinen hymy, jonka hänen viimeinen näkynsä elämästä erotessa oli niille loihtinut.
(Kyösti Vilkuna: Suomalaisia kohtaloita.)
SUOMEN JA SEN MAAKUNTAIN VAAKUNAT.
Joka ainutta Suomen maakuntaa Oma kilpimerkki kaunistaa: Vaan koko Suomen on vaakuna Punakentässä seisova Leijona, Pääss' on Kruunu, ja Miekkaa heiluttaa Se oikeall' etujalallaan, Ja vasen takajalka sen Tallaa Venäjän-Sapelin allehen. Sen ympäri on yhdeksän Ruusua, Näit' älä, Lukija, unhoita. Viel' joka Maakunnall' erikseen On oma Vaakuna merkkeineen. Niinpä Pohjois-Suomen merkkinä On komea Karhu pystyssä, On Tähti sen eessä ja takana Ja puoleksi kullatulla pohjalla Se kultaista Miekkaa liikuttaa Ja mahtavan näköisnä vaeltaa. Ja Etelä-Suomen kilpehen on kuvattu kypärä kultainen, Sen läpi kaks Lippua sinistä Näät käyvän ja ne ovat ristissä, Niissä Kultaristin vielä nään Ja kultakruunu niill' on keskellään. Kaks käsivartta koristaa Karjalaa, Ne toistansa vastaan sotaan saa; Toinen niistä Sapelia heiluttaa, Toinen Miekkaa, — ja kumpikin anastaa Ne tahtois Kruunun kultaisen, Jok' on pantuna niiden välillen. Ne on Ruotsi ja Ryssä sanotaan. Vaan asujaimet Hämeenmaan Ovat keskellä Vaakunan punasen Kuvanneet aimo Ilveksen, On sillä Tähtiä yllä pään, Yhtä monta Ruusua alla nään. Savonmaan mustalla pohjalla On Jousi, kullattu taidolla, Siinä terävä Nuoli vielä on, Joka varmasti tuottaa turmion. Pohjanmaa käyttää Vaakunaa, Jota viisi Kärppää koristaa. Uusmaan Vaakunaan kuvattu On Vene, vahvasti kullattu, Sen molemmin puolin Virta käy, Sen kohina sit' ei haittaavan näy.