Pääkalloinen kypärä päässä ja silmikko silmillään mies mustaan viittaan kätki kaksteräisen miekkansa pään.
— "Otto Rud, mitä oot sinä tehnyt, kätes vieläkin verinen lie? Olet tehnyt kuolemansynnin, nyt on eessäsi kuoleman tie!"
— "Minut pyhäksi ritariksi sä miekallas olkaani lyö, ma kadun, ma kidun, ma kuihdun, suo anteeksi hirveä työ!"
— "Oman henkesi lunnailla yksin voit syntisi sovittaa, etkö tunne jo seuralaistas, tunne kuningas kuolemaa!
Nyt polvistu hautasi viereen, nyt tulee se ikuinen yö, nyt rosvoretkesi päättyy, sun ritariks miekkani lyö!"
Pois kuolema silmikon siirsi, Otto Rud näki näkyjään, näki ryöstetyn kirkon ja kullat, näki välkkyvän miekan pään…
Ei nähnyt hän pyhää hautaa, jota toivoi hän matkallaan, vain aution hautansa aukon sen näki hän kuollessaan.
(Larin Kyösti.)
HAUTASAARESSA.
Tasaista perälaitaista purjehti Arvid Kurjen suuri, korkea piispanlaiva eräänä pilvipoutaisena heinäkuun aamuna Pohjanlahden selkää luoteeseen päin. Hämäränä viivana häämöittivät kaukaa idästä Pohjanmaan eteläisen rannikon ulommaiset riutat, muuten suli veden ja taivaan harmaja joka taholla katkeamatta yhteen. Ei luotoa merellä, ei purjetta näkyvissä. Ainoastaan kalalokit soutelivat laivan ympärillä sulavin kaarin, pujahtaen joskus purjeidenkin lomitse; mutta silloin ne aina säikähtäneinä kaikkosivat loitommalle, — ne olivat nähneet miehen, tähystäjän, siellä ylhäällä keskimastossa.