— Lasketaan siihen poukamaan, virkkoi hän yhtäkkiä perämiehelle. — Käydään maissa pitämässä ainakin päivämessu…
Laivan suunnan nopean käännöksen olivat nuoret papit ilokseen huomanneet, ja he katselivat nyt mielenkiinnolla, miten piispanalus, saaren eteläisen kärjen kierrettyään, laski korkearantaiseen lahteen, johon ankkuri upotettiin. Koko seurueeseen tämä matkan keskeytys vaikutti virkistävästi; ketterinä kaikki papit ja maallikot soutivat laivasta lahden suviselle rannalle, jossa kypsät mansikat punersivat ja vehmas, kukkainen nurmi kutsui lepäämään tummalehtisten tuomien siimekseen.
Tässä saaressa selällisessä, jossa ei ollut asukkaita — ainoastaan muutamia Närpiön rannikon kalavenheitä saapui sinne saunalleen pyyntimatkalta — ja jonka suviselle rinteelle telttoja pystytettiin, piti piispa sen päivän messut ja vielä seuraavankin, ja koko pakolaisseurue lepäili nautinnolla siellä kesäisen luonnon helmassa. Vartijat tähystelivät lakkaamatta kukkulan laelta, mutta vihollispurjeita ei näkynyt. Ja lepäilevissä ryhmissä rupesi viriämään toivo, että kentiespä ei ole tarvis enää pakoretkeä jatkaakaan, ehkä on juutti jo juoniinsa väsynyt. Ja toisissa orasti siitä toivo: ehkä nyt jäädäänkin kotimaan rannikolle!
Mutta nuo herttaiset sydänkesän päivät eivät tuossa piiloilevassa kirkollisessa yhteiskunnassa sittenkään päässeet sorasoinnutta kulumaan. Jo pitkin matkaa oli vanhempain kuoripappien ja kanunkien joukossa kytenyt kaunaa noita ulkomailta palanneita maistereita kohtaan, jotka pysyttelivät muista erillään ja joita heidän mielestään piispa liian lempeästi kohteli, vaikka he ujostelematta arvostelivat pyhää kirkkoa ja uhkasivat uhmailla itse kanoonista lakia vastaan. Välit olivat kankeat, katseet karsaat. Ja niin se sorahti…
Mikko Karpalainen oli siihen syypää. Hänelle kävi taistelunsa ylivoimaiseksi.
Rehellisesti oli hän täällä leposaaressakin kamppaillut. Oli paennut yksinäiseen notkoon aina, kun tunsi tunteensa lämpenevän ja pitkään oli hän telttarannalle pystytetyn alttarin luona rukoillut mieleensä lujuutta. Mutta usein veivät hänet askeleensa alttarin äärestä suoraan sen hempeän neitosen luo, jonka katse jo kaukaa hänet kiehtoi. Niin kävi kolmantenakin saaressa vietetyistä päivistä. Kaikista hyvistä päätöksistään huolimatta käveli Mikko taas Britan kanssa kahden pitkin lämpöistä hiekkarantaa, istui hänen rinnallaan kanervamättäällä ja — jo poimikin mansikan neitosen huulilta. Tuokion lepäsi pehmyt poski hänen poskeaan vastaan…
Tuokion vain, mutta sen näkivät vaanivat kanungit. Veivät sanan telttarannalle ja Kurki-piispalle ja hetken kuluttua kutsui piispa tuon säätynsä ja valansa unhottaneen papin puheilleen.
Raskain mielin, suru sydämmessään, seisoivat siinä rinteellä nyt toiset toverukset ystävänsä onnettomuudesta keskustellen. Pilkkaajat olivat saaneet syytä heidän yhteistä, suurta asiaansa halventaakseen ja he tunsivat nyt itsensäkin heikoiksi sitä edustamaan, — ehkä arvottomiksikin! Näin Silta heidän mielialansa tulkitsi ja katkerina toiset kaikki häntä vaitiollen kuuntelivat.
Mutta jo tuokion kuluttua väitti Pietari vastaan:
— Ei, Mikko on puhtaampi kuin noista toisista yksikään. Meidän täytyy vain särkeä tuo vanha valhe!