Ja sitäpaitsi—olkoon, että pitäisi enemmänkin, että pitäisi kaikki— tiedäthän sinä, että se ei ole mahdollista, että se ei tule toteutumaan … minä en voi, enkä jaksa, minä olen pysyvä alati samana, heikkona, kelmeänä, puolinaisena—olipa sitten iltataivaasi kuinka painostava tahansa, uikuttipa huuhkajasi kuinka aavemaisesti tahansa, kirahtelivatpa kulolintusi kuinka uhkaavasti tahansa. Ei se siitä enää parane—sadoitpa tai paistoit, uhkasitpa tai houkuttelit, raatelitpa tai hyväilit. Onhan se jo niin monta kertaa nähty—mitä hyödyttää enää minua tunnelmilla huumata, koettaa herpauttaa siitä, mistä olen heikoin. Enhän minä voi antaa mitään lupausta enää enkä minä voisi sitä pitää, vaikka sen antaisinkin. Soisit minulle edes sunnuntairauhan siitä, mitä olen koettanut.
Se katoaa kuin manauksesta. Juna humahtaa pysäkille. Se on täynnä iloista nuorisoa, huoletonta, laulavaa sunnuntaiyleisöä. Hetken kuluttua ollaan kaupungissa, jossa valot välkkää, äänet sorisee, autot hyrrää ja toitottaa.
Se katosi, aave… Mutta minä tiedän, että se tulee takaisin, tämä, niinkuin on tullut monta kertaa ennenkin tämänlainen—peruuttamatta, hellittämättä, yllättäen omana hetkenään, jonakin seuraavana sunnuntaina, ehkä vasta vuosien päästä, samassa tilassa tai jossakin samanlaisessa vaatimuksineen juuri silloin, kun siihen minusta näyttää olevan aihetta kaikista vähimmin ja kun olen sitä vastaan kaikista vähimmin varuillani, säpsähyttäen kuin salama johon ei koskaan totu, kouristaen kuin kuoleman pelko.
Oli tupa lähellä. Siellä jo nukuttiin. Sen räystään varassa oli sukset. Otin ne ja panin ne maahan. Lylyn puu helähti pakkasessa kuin kantelen lauta sitä seinältä laskettaessa.
TOIVIORETKI.
Riennän asemalle ja juoksen jo liikkeellä olevaan junaan. Istun siinä kuin unessa, kuin painajaisessa, jossa ei koskaan pääse perille sinne, mihin pyrkii pois kaupungista, missä taas olen kulkenut viikkomääriä kuin eksyksissä itsestäni, häärien ja pyörien pääsemättä mihinkään— eroon ihmisistä, jotka pakottavat minuun omat tunteensa ja vetävät minua harrastuksiinsa, joiden kanssa minulla ei ole mitään tekemistä— pakoon aaveita, jotka kummittelevat ympärilläni ilman määrää ja tarkoitusta pyörien kuin piharikat porttiholvien ristituulessa, ja joiden joukkoon temmattuna minäkin ajelehdin kuin irrallani omasta itsestäni.
Ne ottavat minut vielä kiinni ja vetävät takaisin siihen epätoteen ja sekasotkuiseen, jossa ei ole ajatusta, ei järjestystä, ei yhtenäisyyttä, ei suhteita eikä mittoja.
Pois heidän kaduiltaan, jotka eivät mistään tule eivätkä mihinkään vie, heidän taivaansa alta, joka ei ala eikä lopu eikä kaareudu, vaan katkeaa joka paikasta kesken.
Pois henkeni kaupalla, pois, maksoi mitä maksoi, vankeudesta vieraalla maalla!
Pudottauduin kuin varkain ratapenkereitä kinokseen junasta, joka oli ajanut pysäkin ohitse, kauas sen laiturin sillasta. Seisoin siinä, kunnes se oli kadonnut, punaisen tulen sammumistaan sammuessa kaukaisuuteen.