Ajallinen ja olevainen on vajaata ja vaillinaista, koska siihen täytyy joka hetki jotakin lisätä. Iankaikkinen tyhjyys ja olemattomuus on ainoa, joka on valmista ja täyttä ja totta, sillä siitä ei voi mitään ottaa eikä tarvitse mitään panna.
Sentähden on tämä niin sanomattoman turvallista ja suloista. Siellä on valheeni, täällä on toteni. Sentähden teen minä tänne toivioretkeni niin usein kuin pääsen.
AURINKO JA MERI.
Olen jo aamutyynellä nostanut verkot merestä majaniemeni nenästä. Olen soutanut jyrkän kallion ohitse hiekkarantaisen lahden pohjaan, jossa on virepuut petäjikön reunassa. Levitän pyydykseni niille kuivamaan, puhdistellen niitä ilmanhengen hivellessä hartioita ja auringon lämmittäessä selkää ja hiekan jalkaa. Oravia kurahtelee petäjikössä, lokit ja tiirat vaakkuvat puiden tasalla kiertoretkillään kalarannasta toiseen, ja viklat ja rantasipit kahlaavat kuin kotilinnut loivalla rannalla, johon meri kantaa heille ravinnon ja jättää sen kuin tarjottimelle vetäytyessään itse hetkeksi pois.
Taampana maissa on kylä ja sen kalaranta, jossa seisoo pyynnistä palanneen kalastajan venheen purje, jota ei vielä ole kääritty kokoon.
Verkot jäävät siihen oikomaan ainojaan, seisoen ruskeana harsona vihreää metsää vasten. Niiden kuivamista odotellen kylven lahdessa, jonka hiekkapohja on kova kuin kallio, ja johon sileä maininki hiljalleen keinuu sisään suoraan Itämeren ulapoilta. Lämpenevä aurinko ja yhä virkenevä lounas on jo kuivannut verkot, jotka pian taas riippuvat pöyheinä katoksessaan, kumotun hylkyruuhen alla, valmiina illalla laskettaviksi. Askartelu niiden kanssa on joka-aamuinen ilo.
Aamiaiskutsu kuuluu majasta petäjikön läpi. Sinne johtaa havunneulapohjainen polku, joka kulkee ohitse muurahaispesän ja notkelmassa olevan suosilmäkkeen ja voisi yhtä hyvin viedä johonkin sisämaan umpilammen torppaan kuin majaan, joka on manteren ja saariston viimeinen merta kohti.
Se on kallion suojassa, joka kääntää mereltä tulevan tuulen sen yli, kun taas pohjatuuli takertuu takana olevaan metsään. Se on piilossa kuin linnun pesä, yhtä näkymätön maalle kuin merelle. Mutta sinne kuuluu kaikki, mikä merellä äännähtää: lokkien itku ja nauru, laivojen huudot, niiden koneitten hyrinä, kokan kohina, ammunta ja majakan ulvonta sumussa.
Sen ovelta on vain harppaus kallion laelle, mistä ei ulospäin näy muuta kuin taivasta ja vettä ja joitakin puuttomia luotoja ja uloinna meressä mataloita paasia, joilla hylkeet ojenteleivat aamun paisteessa, pelkäämättä suurimpiakaan laivoja, mutta solahtaen aallon helmaan, niin pian kuin keksivät kalastajan ruuhen. Kaukoputki tuo ne kivenheittämän päähän tekemään siinä temppujaan kömpelöin päin ja muodottomin jaloin. Toisella karilla ruuhottaa suurlokin poika, odottaen emäänsä, kuvastuen taivasta vasten suurena ja kaula kenossa kuin viikinkilaivan keula.
Ulapalla tapahtuu aina jotakin tai odotetaan tapahtuvaksi. Aterialta, kesken askareiden, työpöydän äärestä, levoltakin tempaa ääni, outo tai tuttu, sinne ylös tähystämään, mikä on tuo laiva, kenen on tuo purjevene, kuka siellä soutaa verkoilleen tai siimoilleen, mihin hän ne laskee, saako onkija tuolla mitään—joko tuuli tyyntyy, minne se nyt kääntyy?—joko pikkupojat tulevat kotiin mereltä?—tuollahan ne juuri tulevat.—Ja jos johonkin aikaan ei kuulu mitään, niin miksei kuulu? Eikö meressä ehkä juuri nyt ajelehdi jotakin, eikö sieltä tule tänään mitään, koska tuli eilen? Tai: koska ei eilen tullut, ehkä tulee tänään.