—Missä olet ollut näin kauan?
—Tuolla vain.
—Saitko mitään?
—Sain vähän.
Lumous on poissa. Mutta minä tiedän, että se huomenna palaa.
BULEVARDIN PUU.
Se seisoo vankina rautaristikkonsa keskessä, niinkuin maahan upotetussa kukka-astiassa, loppumattoman huonerivin puristuksessa. Sen alla ei rehoita ruoho, ei rapise sora, ei hengitä avoin maa; sen toisella puolella on asfaltista valettu katukäytävä, toisella kivihiilitervassa imetetyistä pölkynpäistä laskettu katu. Maa, josta sen on imettävä elatuksensa, on tihkuvan kaasun ja vuotavan viemäri-ilman tukahduttama eikä ole päässyt tuulettumaan vuosisatoihin.
Sen juuret kiertävät kadunalaisia johtoputkia ja syleilevät lokaviemäritorvien vyötäisiä, eivätkä ole koskaan saaneet kasteluaan taivaan sateesta eivätkä kylpyään purojen tulvista: sitä juotetaan kadunlakaisijan letkusta ristikkonsa läpi niinkuin vankia kopissansa. Katupuro vilisee sen ohitse viemärin kitaan.
Ilma, jota se hengittää, on keittiölieskaa kahviloista ja kellarikerroksista. Tuuli, joka sen lehtiä silloin tällöin heilauttaa, lienee ehkä joskus, kuin jossakin kaukaisessa muinaisuudessa, ennenkuin tuli tullista sisään, kulkenut vainioiden ja ehkä vesienkin yli. Sen lehtien hermoja ei elähdytä aurinko itse, vaan sen heijastus ikkunasta toisella puolen kadun, ja öisin kaarilamppujen kuutamo.
Sen oksa ei ole koskaan ulottunut antamaan kättä toisen puun oksalle, eikä sen lehti ole koskaan lepattanut toisen puun lehteen; sen latva ei ole koskaan huojunut sylikkäin toisen latvan kanssa.