—Kolme sitten.
—Päästä rahat.
Purkaminen tapahtuu niin, että Matti nyt vuorostaan lupsauttaa minua käteen, ensin päällisiksi ja sitten purkajaisiksi, kuusi kertaa. Ja niin me taas jatkamme kukin hevosellamme.
Navettalan kaupungissa on paljon taloja ja paljon asukkaita. Siinä on monenmoisia sokkeloita ja teitä. Kuljetaan sen ympäri, mennään kujaan, ajetaan ladon ja sikopahnan välisestä solasta. Ajetaan yläsillalle ja sieltä takaisin hirveää myötämäkivauhtia. Minä tiedän, että Oulun kaupunki on samanlainen kuin Navettalan kaupunki, vaikkakin paljoa suurempi. Riisun Pollen Lalluksi, sillä on turvallisempaa mennä navettaan hänen kanssaan kuin yksin. Ei ole hyvä mennä navettaan yksin. Vaikka iso härkä siellä onkin kiinni, on se kuitenkin härkä.
Lähinnä lämpiävää riihtä on navetta minusta maailman hauskin paikka. Siellä on niin mukavaa ja pehmoista havuilla ja pehkuilla täytetyllä lattialla. On kuitenkin varminta pitää Lallua kädestä, sillä voisihan tapahtua, että härkä pääsee irti. Kuta lujemmin minä puristan Lallun kättä, sitä paremmin pysyy härkä kiinni. Nyt se makaa eikä ole näkevinäänkään. Niillä näyttää kaikilla olevan niin hyvä olla kuin kissalla vasussa. Ei kuulu muuta kuin märehtimistä. Koko navetta märehtii. Leuat liikkuvat edestakaisin, sitten joku leuka pysähtyy, ja silloin näkyy niinkuin joku mukula liukuisi kurkkua myöten alas. Sitten ne taas alkaa. Ison navetan toisessa päässä on pikkunavetta, lamponavetta ja vasikkain karsina. Oikeastaan minä pyrinkin sinne. Siellä on kuin lasten puolella, tuttavallista ja turvallista. Ei minua peloita yhtään, kun vasikka nousee ja köyristää selkänsä ja venytteleikse ja nostaa häntäänsä. Uskallanpa koetella sen turpaakin ja antaa sen nuolaista kättäni. Lampaat ovat kuin vertaisia, melkein kuin leikkitovereita. Tekisi mieleni heidän mielikseen pureskella kerppuja yhdessä heidän kanssaan, ne ovat varmaan makeinta ruokaa maailmassa.
Kana makaa seimessä. Lallu nostaa sitä, sen alla on valkea muna. Vähän päästä se nousee ja lentää kaakattaen orrelle, ja nyt siellä on kaksi munaa. Lallu seisoo silmät pyöreinä ja ihmettelee, mistä se sinne tuli. Minä en tiedä eikä hänkään tiedä, se vain tuli. Enkä koetakaan etsiä syytä. Lapsi ei kysy syytä, ainoastaan toteaa ja tyytyy. Voisi tapahtua mitä tahansa enkä minä sitä ihmettelisi.
—Oletko nähnyt lehmän lentävän? kysyy Lallu.
—En, sanon minä,—mutta minä muistan, että minä heti aloin kuvitella, kuinka se tapahtuisi.
—Minä olen, sanoo Lallu.
—Mitenkä se lensi?