Hänen täytyi jäädä illalliselle, jota jo keskustelun aikana oli alettu kattaa. Se ei ollut Lind, joka häntä pyysi jäämään, se oli seuran puheenjohtaja, joka nähtävästi katsoi velvollisuudekseen olla hänelle kohtelias sen palveluksen vuoksi, jota hän oli osoittanut yhdistykselle. Hra Lind istui neitostensa kanssa toisessa päässä pöytää jotenkin isoäänistä iloa pitäen. Kerran nosti hän sieltä lasinsa tervehdykseksi vierusneitonsa mukana, joka sen ensiksi teki.
Hanna istui iloisessa, yhä vilkastuvassa seurassa, kuuli ääniä ja puheita ja maljan esityksiä—yksi niistä omistettiin hänellekin, johtokunnan uudelle jäsenelle. Mitä varten hän oli täällä, mistä hän oli tullut, kuka hän oli, ketä ne olivat nuo? Kuka se oli tuo mies, josta hän oli jotakin kuvitellut, jotenkin yhdistänyt johonkin elämässään … menneisyydessäänkö, tulevaisuudessaanko? Eihän sillä ollut etäisintä aikomustakaan ollut, ei epämääräisintä ajatustakaan siihen suuntaan. »Semmoiset kuin minä emme ole lähitienoillakaan hänen ihannettaan. Se on ihan tavallinen herra, ei eroo yhtään niistä, jotka rakastavat nuoria ja sieviä ja iloisia ja keikailevia neitosia».
Hän nousi pöydästä, katkera, loukatun ylpeyden ja oman arvon tunne rinnassaan, mutta ei kuitenkaan voinut poistua, vaikka oli aterian aikana sen monta kertaa päättänyt. Pöydät korjattiin pian pois ja tanssi alkoi. Ehkä minäkin tanssisin? ajatteli hän itseään ivaten. Hra Lind tuli häntä pyytämään valssiin ja hän meni, yhä kuin itseään ivaten. Hän tunsi olevansa liian pitkä ja raskas viedä ja otti liian pitkiä askelia. Sanaakaan sanomatta jätti Lind hänet parin kierroksen jälkeen ja poistui.
Miksei hän lähde, miksi hän seisoo yhä tässä, mitä hän odottaa?
Hän odotti, että hra Lind ehkä tulisi häntä saattamaan. Vai odottiko hän sitä, että näkisi, ketä hän saattaa?
Mutta illanvietosta ei näyttänyt tahtovan loppua tulla. Tuli vain loma tanssissa, ja seura hajautui ulos puistoon ja ravintolan ulkoparvekkeille. Hanna päätti lähteä. Vihdoin oli hän selvinnyt siihen, ettei hänellä ollut täällä mitään tekemistä.
Rappusilla seisoi hra Lind yhä saman naisseuransa kanssa viillyttelemässä.
—Joko menette? kysyi hän nähtyään Hannan.
—Täytyy mennä, onhan jo aika.
—Vai niin! Jos emme siis enää tapaa, niin saan toivottaa hauskaa kesää!