Kerran vuodessa, kun on ilmassa kevättä ja kiimaa ja kaukainen manner salamyhkäisenä häämöttää, yhdyttää hän itsensä sinne päin katselemasta ja kysymästä itseltään, olisiko vieläkin parempi ollakseen, jos sieltä nuori ketun tytär ketteränä kaarena tänne päin juosta vikettelisi? Ja vähän aikaa mietittyään vastaa hän itselleen, että jos hän semmoisen näkisi, pois hän sen ajaisi, tieltä käännyttäisi ja takaisin kyyditseisi. Erakkona hän täällä elää tahtoo. Vakavana vanhanapoikana kuolinpäiväänsä kellehtiä.

VARIKSET.

Me tunnemme hänet kaikki, variksen, poroporvarin lintujen yhteiskunnassa, olemme kuulleet hänen äänensä, joka raakkuu meitä vastaan joka metsiköstä, nähneet hänen pukunsa, tuon aina yhtä muodikkaan mustan takin ja nuo aina yhtä likaisen harmaat liivit ja housut.

Se on hän, joka hallitsee lintujen nykyistä maailmaa, joka antaa sille värityksensä ja painaa siihen leimansa. Sillä yleinen mielipide lintujen tasavallassa on variksen. Se on hän, joka luopi sen ja saattaa sen kuuluville kaikkina aikoina ja kaikilla paikoilla erämaan uudistorpasta aina merikaupungin ulkosatamaan.

Jo varhain keväällä, kun muut linnut vasta ovat matkalla, saapuu varis ja antaa äänensä kuulua yli hiljaisten hankien, tepastellessaan tyytyväisenä teitä pitkin, joiden aarteet hän on rientänyt haltuunsa ottamaan. Pitkin kesää me kuulemme hänen huutonsa kauniimpina aamuina ja ihanimpina iltoina, ja siihen hukkuu käen kukunta ja satakielen laulu ja leivonkin viserrys. Ja kun on syksy tullut ja muut linnut menneet, viipyy varislauma vielä vainioillamme ja sulostuttaa elämäämme sävelillään.

Emme voi ajatella mitään vuodenaikaa, emme henno muistella mitään elettyä tunnelmaa, johon ei olisi liittynyt jotakin muistoa hänestä. Istuimme ikkunamme ääressä, haaveillen kesäillan ihanuutta, jo lentää kahnutteli hän ohitsemme järveltä metsään—soutelimme rantoja pitkin varhaisena aamuna, jo tepasteli hän niityllä einehtimässä—käyskelimme yön hämärässä yksinäistä metsäpolkua, jo kahahti koivu, ja rääkkyvä parvi heräsi meitä torumaan häiritystä unesta. Kaikkialla näimme hänet ja kaikkialla kuulimme.

Mutta vaikka hän onkin poroporvari tavoiltaan ja taipumuksiltaan, vaikka tuleekin toimeen oloissa missä hyvänsä ja löytää kaikkialla hauskuutensa, on hän kuitenkin suuri herkkusuu ja osaa panna arvoa elämän hienouksille ja sivistyksen tarjoomille nautinnoille. Kun tarvitaan, tyytyy hän hakemaan eineensä takapihoilta, mutta osaa tilaisuuden tarjoutuessa kattaa pöytänsä myöskin tuoreilla munilla ja lämpimillä laululintujen poikasilla. Hän rämpii kyllä lietteisiä järvenrantoja ja metsästelee sammakoita mutaisilla suohaudoilla, mutta on yhtä usein tavattavana urheilemassa meren etäisimmillä kalakareilla. Pesän hän kyllä paremman puutteessa rakentaa räkäpetäjäänkin rämeen laitaan, mutta olla vain vanha tammi järven niemessä tai ikihonka harjulla, josta on kaunein näköala yli koko seudun—saat olla varma, että sieltä hänen kesähuvilansa löydät, jonka paikan hän oli anastanut jo aikoja ennen muitten lintujen tuloa.

Siellä istuu heitä laumoittain illan suussa tarinoimassa päivän tapahtumista ja pitämässä puhetta huomisista toiveista ja uusista yrityksistä. Itseensä tyytyväisinä kynivät he höyheniään, sivelevät sierainkarvojaan, puhdistelevat pukuaan ja haastelevat omista asioistaan, niinkuin ei maailmassa muita olisikaan ja niinkuin kaikki olisi vain heitä varten varattu… Heitä varten kyntää kartanon herra auki niittynsä ja kesantonurmikkonsa, heitä varten kylvää talonpoika rukiinsa, heitä ruokkiakseen lähtee kalastaja saaristossa silakan pyyntiin ja heidän tarpeitaan ajatellen virittää lintumies takamailla ansansa metsäpoluille.

—Kaa! Kaa! Siitä heille kiitos ja kunnia!—ja se on ainoa tunnustus, minkä varikset armollisesti ja alentuvasti antavat kaikille niille, jotka päivän pitkän heidän hyväkseen ahertavat ja työtä tekevät.

Mutta siinä heidän istuessaan ja levolle laittautuessaan kuuluu yht'äkkiä huuto metsästä, ja huuhkaja lentää esiin, asettuen pökkelön päähän lähimmälle aholle odottamaan jänisten ja metsähiirien liikkeelle lähtöä… Rääkkyvä huuto, kirkuva diskantti kohoo sadoista kurkuista, havumetsä räiskää kuin olisi tuleen syttynyt, ja hurjana kiukusta karkaa varislauma vihatun kimppuun, häpäisemään häntä, tuota outoa, yksinäistä ja salaperäistä ja heistä itsestään niin eroavaa—sillä eivät vihaa varikset mitään niinkuin sitä, joka on toisenlaista kuin he itse. Ne huutavat lukkoon hänen korvansa, ne näykkivät häntä takaa, tuikkaavat häntä selkään, heittävät likaa hänen silmilleen—vainottu vaihtaa paikkaa ja etsii suojaa kelohongan latvasta, mutta nyt tulee niitä sadoittain, sotajoukoittain, kaikilta ilman suunnilta, järvien saarista, pelloilta, vainioilta, metsistä, yhtä ainoata ahdistamaan—ja häpeissään pakenee metsän suuri mystikko louhuiseen vuoreensa. Mutta varikset toruvat vielä kauan, ennenkuin rauhoittuvat, kiroilevat, syljeksivät ja puhuvat pahaa tuosta, joka uskaltaa heidän aloilleen ilmaantua. Ja vielä unessaankin näkevät he edessään kummituksen suurine, kiiluvine silmineen, pyöreine päineen, pystyine korvineen ja koukkunokkineen, herahtavat horroksistaan ja parahtavat kuin pahaa painajaista.