(Taulun aihe.)
Tämänsyksyisessä taitelijain näyttelyssä herättää erityistä huomiota eräs suuri taulu, jonka nimeksi taiteilija on pannut »Wäinämöisen viimeinen soitto». Koetan tässä tehdä selkoa sen sisällöstä ja sen aatteesta.
Tyyni lahti, vanha venhevalkama, hieno hiekkaranta metsäisen niemen kainalossa. Etäämpänä siintää niemen nenitse aukea meren ulappa, jossa aallot hyrskyvät valkeina karien kohdalla.
Wäinämöinen seisoo venheessään, joka on irtautunut rannasta ja poistuu hiljalleen, koivuinen lehtipurje kokassa, koristettuna nauhoilla ja muilla naisten antimilla kuin uhripuu. Alahangoilla ovat airot valmiina.
Rannalla seisoo ja istuu kansaa, Kalevan kansaa: ovat tulleet saattamaan suurta laulajataan hänen viimeiselle retkelleen, heittämään hänelle viimeisiä jäähyväisiään. Hän on laulanut heille kaikki parhaat virtensä viimeiseksi muistoksi, on laulanut ja soittanut vielä venheestäänkin, jonka perässä hän seisoo, toinen jalka perätuhdolla ja kannel sen polvella. Mutta he tahtoisivat kuulla yhä vielä, yhä lisää, ja ojennetuin käsin ja pyytelevin kasvoin kehoittavat he häntä vielä kerran soittamaan … vielä kerran … vielä jotakin! Toisten kasvoilla kuvastuu ikävää ja surua ja hellää moitetta siitä, että hän lähtee, toisten kasvot eivät ilmaise muuta kuin ihastusta siitä, mitä ovat saaneet kuulla. Joukossa on niitä, jotka ovat itkeneet, toisia, jotka ovat iloinneet, ja kyynelten keskestä näkyy hymyileviäkin kasvoja. Kaikilla kasvoilla on pääilmeenä toivomus: älä mene! älä vielä mene!
Yksi ainoa on joukossa, joka ei näytä huomaavan, mitä ympärillä tapahtuu. Se on nuori poika, joka seisoo syrjin muihin, vesikivellä järvessä. Hänellä on kädessään pieni omatekoinen kannel, kupeella riippuen. Hän on vaipunut mietteisiinsä, on kuin kuuntelisi jotakin kaukaista ääntä, jotakin sisässään juuri syntyvää säveltä. Hän on nähtävästi nuoren, nousevan polven edustaja, Wäinön soittolahjain perijä, mutta joka kuitenkin soittaa omia aatteitaan omalla kanteleellaan. Vaikka hän tavallaan on sivuhenkilö ja syrjässä muista, on hänet esitetty niin, että katsojan huomio häneen kohta kiintyy, ikäänkuin pääaatteeseen. Ei kukaan taulun henkilöistä näy häntä huomaavan. Kaikkien huomio on kiintynyt Wäinämöiseen.
Wäinämöisen kasvoissa kuvastuu liikutusta ja siihen sekaantunutta katkeruutta, koko hänen olennossaan ja asennossaan on vivahdus säälivää moitetta siitä, että hänen annetaan näin mennä, ettei kukaan seuraa häntä tuolle puolelle meren, vaikka valkama onkin venheitä täynnä: »Annapas ajan kulua, taas minua tarvitahan, kun ei kuuta, aurinkoa…»
Kaikki Wäinöä saattamaan tulleet kalevalaiset ovat puetut metsästäjiksi. He näyttävät olevan köyhtymään päin olevaa, katoavaa kansaa. Vastakohtana heille näkyy loitompana taululla sen taustassa toinen maailma, joka ei ole heidän eikä Wäinämöisen, vaan toisen sukukunnan, joka parhaillaan heidän alojansa anastaa. Vaaran rinteellä kellertää auringon valossa vainioita ja halmeita. Siellä näytään maita kynnettävän, heinää tehtävän ja kaskia hakattavan ja poltettavan. Kylän keskestä kohoo rakennettavana oleva kirkko. Se on vakaantunut viljelys ja uusi usko, joka tässä karkoittaa Wäinämöisen. Hän poistuu uuden ajan tieltä, eikä ole hänen tuossa rannalla seisovassa kansassaankaan sen vastustajata.
Tämän aatteensa selvittämiseksi on taiteilijalla vielä ollut hauska, onnistunut aate, joka antaa omituista hilpeyttä tälle muuten totiselle ja surulliselle kuvaukselle. Hän on pannut eläimet, metsän kaikki eläjät, seuraamaan Wäinämöistä hänen maanpakoonsa. Mereen pistävän metsäisen niemen nenästä, joka on jatkoa sille vaaralle, mistä viljelys jo on osan haltuunsa ottanut, on laskeutunut karhuja, hirviä, susia, kettuja ja muita metsällisiä alas veteen lähteäkseen uimaan Wäinämöisen jälkeen. Toiset uiskentelevat jo ulapalla, toiset vartovat vähän matkaa venheestä vedessä ja kivien päällä niemen nenässä. Pienet eläimet ovat suuriin liittyneet. Hirvien sarvissa keikkuu oravia, karhujen selässä istuu kärppiä, niitä on venheessäkin purjepuun oksilla ja Wäinön itsensä olkapäillä. Ilma on täynnä lintuja, toiset jo mustana pilvenä meren päällä menossa, toiset, muun muassa iso, komea kotka, lähtijän pään päällä levitetyin siivin leijailemassa. Lahden suussa on joutsenparvi kaarena uimassa ulos merelle—muodostaen mainion värivaikutuksen: valkean sinistä vastaan—odottamassa tulijata, tuota ainoata ihmistä, jonka laulun hekin ymmärsivät ja joka heidät kaikki soitollaan kesytti.
He, ainoastaan he seuraavat häntä vieraalle maalle, jonne tuuli, lehtipurjeeseen tarttuen, on kohta kantava hänet yli aavain ulappain, asunnoille autuaille ja asunnoille autioille … pois kirkon ja kirveen ja auran tieltä … pois kansan luota, joista toiset eivät häntä ymmärtäneet eivätkä tunnustaneet, ja joista toiset eivät enää kyenneet häntä puolustamaan vieraita vastaan.