Kiven huopeessa, missä vesi vilisee, mutta ei vielä kuohu, lepää lohi, selältä tumma kuin vesikiven sammal, kupeilta hopean kirjava kuin ympärillään helmeilevän vuorivirran kuohu. Kääntäen pyrstönsä kämmenen vasten veden viistoa voimaa kohottaikse se ylös suvantoon, missä kullankiiltävä perhonen irtaimin purjein ajelee virtaa alas.
Ja niinkuin ottaa aukeava huuli hyppysistä kypsyneen marjan, imaisee kuohujen kaunis ilmojen ihanan ja vaipuu takaisin, ja soikeneva vesirengas kantautuu pintaa pitkin hyrskyjen helmaan.
MUISTOJEN MAISEMA.
Vanhan yliskamarini ikkunasta näkyy lumen peittämä niitty ja niityllä lato huurteisten koivujen alla: niityn takana järvi ja sen rannassa nuottakota ja venhe kumollaan nietoksen peitossa; järven halki viitoitettu tie, ja sen perillä matalakukkulainen, metsäinen maa.
Ja siitä—jo ammoin unohdettujen tuttujen tervehdys, jotka luulin jo aikoja sitten itselleni kuolleiksi ja haudatuiksi kellastuneiden kirjanlehtien alle: Markkinamiehet ja Matit ja Liisat, vaivatta syntyneet, heti valmiit ja itsestään elävät, tullen puheilleni luontevasti kuin isäni luo pitäjän isännät ja emännät omiansa haastamaan. Muistot työn hetkistä, jolloin sen helppouden tähden en tiennyt sen vaivoista eikä kynän jälki korjausta tarvinnut.
Siitä—lempirunoilijaini säkeiden soudattelu kuin lapsuuteni keinun puutarhan koivujen välissä, siitä tuudittelu kalevaisen kielen, niinkuin suvilaineiden loiskina muistojen ulapoilta kaukaa luhtaiselle rannalle läpi huojuvan ruohikon: Hirvenhiihtäjät ja Hannat, Perhon hauta ja »Kesäisen illan kullasta tuo joutsen tultuaan…» Siitä Härkä-Tuomo ja »Mi ikävyys, mi hämäryys…» ja tarina kalpeasta immestä ja rohdinpaitaiset urhot Impivaaran saloilla. Siitä tähän kaikkeen sointuen ja sen läpi soiden vanhojen hurskasten virsien hyminä, niinkuin sen kuulin kirkosta muinoin yli heilimoivan vainion kesäisenä sunnuntaina.
Siitä—kaikki, mitä maailmassa sain parasta aikaan, mitä elin puhtainta onnea ja puhdistavinta surua, mitä haaveilin hienointa rakkautta ja rakentelin ihanimpia tupiani tuuleen; kaikki, mikä avarsi rintaani hartaudella maahan ja kansaan ja lujimmalla uskolla ihmiskuntaan; mikä oli minulle kauneinta ja ylevintä ja elettävintä.
Siitä—vanhan yliskamarini ikkunasta, missä ei muuta kuin niitty ja niityllä lato ja niityn takana järvi ja järven halki viitoitettu tie ja sen perillä matalakukkulainen metsäinen maa.
KIRKKO JA PAPPILA.
Enpä tiedä toista maisemaa niin mieluista, kuin missä on pappila ja kirkko.