Täältä näkyy, tästä kukkulan rinteeltä, joka hiljalleen on kohonnut yhä ylemmäksi alavalta maalta, näkyy koivunrunkojen välitse tasainen metsäinen alanko ja sen takana taloinen kylä ja kylän takana järvien juova. Alkavat herätä tuolla alhaalla, kuuluu varstojen pauketta riihistä, tyttö houkuttelee lehmiä pihasta niittyyn, ja vasikat ynyvät, laiva huutaa lähtöään jossakin saarien takana, kärryjen rattaat kolisevat maantiellä…
Se on viljeltyä seutua tämä, kylä ei ole kaukana, mutta kuinka pieniltä näyttävät pellot tuolla metsän rinnassa ja kuinka vaikeasti kuuluvat äänet, niinkuin olisivat eksyneen huudahduksia erämaassa!
Se ilahuttaa minua, tunnen siitä kuin vahingon iloa, etteivät ole luontoon sen suurempaa lovea saaneet, vaikka ovat miespolvia sen kimpussa olleet. Vielä on metsiä maassani, vielä on tilaa liikkua, vielä autioita taipalia kulkea, tarvitsematta ketään tavata. Vaikka ikäni tässä istuisin, eivät löytäisi, elleivät koko pitäjätä yhteisiin ajoihin soittaisi. Ei ole koko maailmassa sitä ihmistä, jolla olisi etäisintä aavistusta siitä, missä olen ja kussa kuljen.
Aika kuluu, mutta en tiedä sen menosta. Taivas on pilvessä, hienossa syysharsossa ja ilma tyven. Lieneekö aamiaisen aika, lieneekö päivä jo puolillaan. Äänet ihmisten liikkeestä kylässä enenevät. Joku on ilmaantunut tuonne metsään, kulkee siellä ja hoilottaa ja alkaa puuta hakata. Pelloilla kynnetään, ja kyntäjät huutavat hevosilleen, maantiellä ajavain rattaiden rytinä monistuu, höyryvenhe on tulossa kylän rantaan, ja kuulen sen koneen tykytyksenkin. Teeret ovat lakanneet kuhertamasta, ja kaste on haihtunut ahon kiviltä. Tuulahdus kylästä päin tuo äänet yhä selvemmin kuuluviin. Ihmiset ikäänkuin ulottavat aherruksensa tuntosarvia yhä lähemmä. Aamun koittaessa hallitsi metsä, eikä muuta tuntunut olevan olemassa. Päivän edeten on kuin viljelys pyrkisi painamaan siihenkin vaikutustaan. Ja se kuin ahdistaa rintaani ja masentaa mieltäni.
Ja silloin tiedän minä hetken tulleen tästä poistua.
Ahertakaa, tehkää työtänne, muokatkaa maatanne, nakertakaa metsän reunaa, viljelyksen hiiret … minä painun yhä syvemmälle, lasken vaaran välihimme, tuolla haukahtaa jo hallini. Riennän oravieni iloihin, pyitteni pyrähtelyihin, jänön kanssa kilpasille … unohdan oravat, pyyt ja jänikset, ja käyskelen polkuja ja porkkaan soita ja kiipeän kukkuloita, muistamatta, missä kuljen ja mitä varten…
Vasta päivän mailleen mennessä palaan taas tätä samaa tietä kotiini. Tapaan kukkulalta katsoen kylän taas yhtä etäisenä ja pienenä kuin aamulla. On niinkuin ei sitä olisi eikä olisi koskaan ollut; niinkuin ei tämä metsäni siitä olisi tiennyt. Tapaan lampeni iltahämärässä yhtä levollisena kuin aamulla, korpi on yhtä totinen, ja niitty ja lato ovat yhtä salamyhkäiset. Astun taas veräjästä ulos yhtä hartaana kuin taannoin siitä sisään, äsken kuin kirkkoon, nyt kuin kirkosta pois … ja pääsen yhtä huomaamatta riihen ja pajan ohi pihaan kuin aamulla pihasta ulos.
Tulee ihmisiä luokseni, kun näkevät tulen ikkunastani tuikkavan, ja puhuvat minulle päivän tapahtumista ja kylän kuulumisista. Hajamielisesti heitä kuuntelen, mieli vaeltaa metsässä, ja huomenna vaellan siellä taas minäkin.
Jos joskus jäisin pois, eikä kuuluisi minua tulevaksi, sieltä minut löydätte, jos hakea haluatte, taloni takalistolta. Sitä yksin olen elämässäni oikein rakastanut, rakastanut niin, etten sen vastarakkauttakaan kaivannut. Siellä, sen helmassa olen kaiket aikani onnellisimmin elänyt ja sen helmassa soisin kuolevanikin kerran.