—Sinä!
Ja neito nousi ja lähti, kirposi llokiveltä, ja lauloi laulut, soitti säälinsä sävelet, kertoi ja kuvasi, sai sadat liikkeelle sydämet, tuhansissa tuntehet sytytti.
Ja niin sai soittonsa suru, niin kärsimys kanteleensa, niin puute puolestansa puhujan—joka ennen vain nuoria nauratti, ennen vain paimenille pajatti ja jonka oma ilo oli ylin onnensa ollut.
USKON VARMAAN.
Uskon varmaan, että Suomessa on ollut aika, jolloin sen kansa kokonaisuudessaan harrasti kaunotaiteita ja niitä kokonaisuudessaan harjoitti … omalla tavallaan … aikansa kaikkia taidelajeja yleensä ja kutakin erikseen.
Se oli silloin—niin ainakin rakastan mielessäni kuvitella—kun Kantelettaren tunnelaulut sepitettiin, kun Kalevalan sankarirunot luotiin, kun lukemattomien loihtujen runous syntyi ja kasvoi, ja kun kantele joka miehen polvella helisi.
Mikä omituinen viehätys kutsua eteensä noita aikoja! Kuvitella, että jokainen mies ja nainen—tai vaikka joka kymmenes tai olkoonpa vaikka sadaskin—oli runoniekka, lauluseppä tai ainakin laulaja ja soittaja;— ajatella, että joka kylässä, kenties joka talossakin oli luova taiteilija, runojentekijä tai satujensanelija, ja että koko kylän väki oli tähän taiteeseen innostunut ja sitä rakasti—että naisilla oli omat lempirunoilijansa ja miehillä omansa, samoin kuin nuorukaisilla ja neitosillakin, että ne olivat heillä aina mielessään ja että he muistelivat, mitä olivat muilta kuulleet, ja lisäilivät omasta itsestään sen, mitä eivät muistaneet.
Ja että joka tupa oli teatteri, jossa talvisin iltapimeän tultua jokainen voi päästä kuulemaan parasta, mitä heidän taiteensa voi tarjota. Ja se taide, se oli samaa, jota me vielä tänäkin päivänä ihastuksella mainitsemme: Suomen kansan omaa, vanhaa runoutta ja soittoa. Se oli köyhimmänkin kuultavata, se kykeni kaikkia ilahuttamaan, kaikkien tunteita tulkitsemaan ja kaikkien huolia huojentamaan.
Jospa voisi siirtyä ajassa takaisin ja päästä vaeltamaan entisille
»Kalevalan kankahille» kaikkea tuota kuulemaan ja näkemään!
Kuulemaan, kuinka yksinäinen tyttö kulkee metsäpolkua ja hyräilee mielentilansa laulussa, joka syntyy hänen kulkiessaan, kuinka nuori mies metsää kävellessään lepyttelee sen haltioita omalla sepittämällään loihdulla ja kuinka miniä käsikiveä vääntäessään pukee runomuotoon vanhan kotinsa kaipuun. Näkemään, kuinka tupa kokoontuu kansaa täyteen … kaikki eivät sinne mahdukaan … ja siellä sisällä vanhat laulajat, sormet sormien lomassa, esittävät osia maailman luomisesta, Väinämöisestä, Ilmarisesta, Kullervon kurjasta kohtalosta, Sammon ryöstöstä ja Pohjolan häistä. Kuinka vanhain lopetettua astuu esille uusia miehiä uusiaiheisilla, vasta sepittämillään säkeillä, kuinka heitä arvostellaan, kuinka he saavat suosiota ja hyvähuutoja tai joutuvat ankarankin arvostelun alaisiksi.