Maailma odottaa jotakin, vartoo uudelta vuosisadalta, mitä ei vanha kyennyt antamaan. Toteutuneeko toiveensa? Muuttuneeko pojasta polvi? Vai tulleeko karhu karhun pojastakin?
Mutta se odottaa kuitenkin, vaikkei valkenemista näy. Sillä se tietää, että pahan aina pitää kiiruhtaa tekojaan …mutta oikeudella on aina aikaa odottaa.
Vaan eikö missään vanhan vuosisadan kuolinhuoneessa valvota? eikö missään vahaa hänen päänsä pohjissa polteta?
Kenties—jollakin toisella taivaankappaleella, jossakin tähtitarhain takana. Ne ovat ainakin ne, ja ainoastaan ne, joista tänä uudenvuodenyönä toivon tulet tänne alaskin tuikkavat.
VANHA SADDUKEUS.
—»Autuaat ovat sävyisät—autuaat ovat laupiaat—autuaat ovat puhdassydämiset—köyhät, nälkäiset»—autuaat, autuaat, sillä he saavat sen ja saavat tämän siksi, että tekevät tuon ja tekevät tämän…
Vanha saddukeus kiiruhti lyhyin askelin ja kiivain elein alas vuorelta, kepillään tiepuolen ohdakkeita katkoen, lähdettyään kesken pois saarnasta, joka oli saanut hänet tämän kiivastuksen valtaan.
—Saatte laupeuden, saatte nähdä Jumalan—teidän palkkanne on oleva suuri taivaissa—mikä jalo ja ylevä oppi! Autuus, kuolemattomuus, iankaikkinen elämä vasta-antina siitä, että tekevät niinkuin pitää, niinkuin hänen mielestään pitää. »Tämän annan sinulle, jos täytät isäni tahdon.» Ja hän tekee, tuopi töittensä ja mielensä hyvät joka päivä säästöön tulevan elämänsä turvaamiseksi. Kantaa ansaitsemansa rahan joka ilta vaihettajan pöydälle kasvamaan korkoa vanhain päivien varalle. Hah! Onhan se mukava oppi! Taakseni kylvän, edestäni niitän. Kärsin, näen puutetta, näännyn, kuolen Herran tähden—kirjoitan kaiken sen Herran laskuun. Erittäin käytännöllinen, mukava keino täyttää lakia. On häntäkin profeetta!
Vanhan saddukeuksen kasvot saivat kiinteän ilmeen:—Mutta minä sanon: laki on täytettävä siksi, että se on täytettävä. Herran tahto on toteutettava siksi, että se on Herran tahto. Ei minun tähteni eikä minun hyväkseni, vaan hänen tähtensä ja hänen hyväksensä. Ei, että minä hyötyisin, vaan että Hän. Ihmisen työn tulee olla uhri Herralle. Jos minun välttämättä täytyy saada siirtää jotakin omaksi hyväkseni, niin olkoon sinä ainoastaan tyydytys siitä, että olen tehnyt jotakin, joka oli velvollisuuteni tehdä. Ei minulla vaivoissani, vanhuudessani, kuolemassani saa olla eikä tarvitse olla sitä lohdutusta, että niistä kerran on koituva minulle riemu, onni, nuoruus, ikuinen elämä. Sillä eihän se, mitä silloin annan, olisikaan mikään uhri. On häväistystä, on jumalanpilkkaa ajatella, että kun minulta täällä karisee hius, putoaa hammas, Jumala pitää niistä luvun ja antaa minulle siellä uudet ja paremmat palkkioksi siitä, että olen hänen asioitaan juossut. Jahve yksin elää iankaikkisesti, minä en elä, teinpä sen hyväksi mitä tahansa. Kun olen kaatunut, en siitä nouse. Kameli kantaa ja kaatuu, toinen ottaa hänen kuormansa ja jatkaa niinkuin hänkin, kuorma kulkee aina eteenpäin, aina uusilla hartioilla, uusien selässä. Tavottaisinko, toivoisinko minä palkkaa siitä, mitä Herralle teen? En ole palkollinen, en orja, en juhta uneksiakseni autuuden heinätukkoa elämäni ehtooksi. Se on arvoton oppi arvokkaalle miehelle.
Mutta kuta kiihkeämmin vanha saddukeus näin itsekseen puhui ja todisti, kuta voimakkaampia sanoja hän etsi ja löysi, kuta raskaamman velvollisuuden taakan hän selkäänsä sälytti, voidakseen sen suoristaa sitä ylpeämmin, sitä raskaammin hän astui, sitä vaikeammin hän hengitti rinnettä kohotessaan. Häntä väsytti, mutta hän tahtoi levähtää vasta sitten, kun oli päässyt laaksosta mäen päälle, josta oli näkevä pyhän kaupungin.