Produced by Tapio Riikonen
LOHILASTUJA JA KALAKASKUJA
Kirj.
Juhani Aho
WSOY, Porvoo, 1921.
SISÄLLYS:
Ensimmäinen onkeni
Kehukaloja
Ensimmäiset mulloseni
Koukkuvirta
Eräs urheilukalastaja
Se suuri syntymäpäivälohi
Lastu siitä suuresta lohesta
Salaperäiset säyneet
Onnen ongella otettuja
Toivomatta tulleita
Onkikauden viimeinen kala
Myllärin housut
»Hihhei, sen tuuli vei!»
»Kalasta—njet!»
Stenofylax stellatus
Täyllä ja perholla
Uistin
Suurperho
Englantilainen
Kuninkaan kala
Lohivapa
Sunnuntai
Kuinka kala näkee
ENSIMMÄINEN ONKENI.
On käännekohta pikkupojan elämässä, kun hän joko saa ensimmäisen kalansa tai kantaa kotiin ensimmäisen rihmalintunsa tai ampumansa esikoisjäniksen. Hän ei silloin enää ole lapsi, vaan mies, ainakin omasta mielestään. Se on heränneen itsetunnon suunnattoman paisutuksen päivä, askel leikistä toden tekoon. Minulla ei ole hämärintäkään näkemystä siitä päivästä, jolloin opin vastaiselle ammatilleni tarpeellisen kirjoittamisen taidon. En muista, miten ja milloin opin piirtämään ensimmäisen A-kirjaimeni, enkä sitäkään, milloin opin ulkoa Isämeidän. Yleensä ei minulla ole mitään voimakkaampaa muistoa ensimmäisistä kirjallisista harrastuksistani tai saavutuksistani. Sitävastoin on se päivä, jolloin sain ongen ja sillä ensimmäisen kalani, jännityksineen, vaikutelmineen ja tunnelmineen kuin eilen eletty.
Lapsihan ensin leikkii kaiken, minkä se sitten elää todellisuudessa, elämänsä tärkeimmät tapahtumat, semmoisina kuin niitä eletään hänen ympärillään. Me leikimme sekä kasteet että rippikoulut, naimisiin menot ja vihkimiset, jopa kuolemat ja hautaamisetkin. Leikimme myöskin kaikki muut aikaihmisten ja erittäinkin isompien naapurinpoikien hommat, pienet ja suuret. Leikittiin kynnöt, kylvöt, meillä oli leikkihevoset, ja leikkilehmät, leikkitalot, -verkot, -nuotat, -veneet, ja -höyrylaivat, ja tietysti myöskin leikkionget. Istuttiin liiterin eteen vedetyssä reessä ja heitettiin siimaa sen perästä, tai seisottiin pirtin pankolla ja nypittiin lattialta höylänlastuja ahvenina, särkinä ja salakoina suuret kalat—vapana hernekeppi, siimana nuoranpätkä ja koukkuna oksan haarukka tai vanha hierin, joihin helposti tarttui ja joilla aina sai.