Päivemmällä ukko aina toi kaupaksi yöllisen saaliinsa, kontillisen suuria, lihavia säyneitä, sai maksun, ruokaa, ryypyn ja kourallisen piipunperiä, isän parhaasta vaakunasta. Koetettiin houkutella hänen saamisensa salaisuutta, mutta Juntta ei koskaan sitä ilmaissut: Hiivin hänen venheelleen, mutta en tavannut siitä muuta kuin pitkän vavan, joka oli tehty pitkästä suonäreestä ja kärkipuoli jätetty kuorimattomaksi. Siima ja koukku olivat poissa. Luultavasti oli hänen onkensa samanlainen kuin meidän muidenkin siihen aikaan tavallinen messinkikolmio, jonka matalaan noukkaan oli kiinnitetty sittiäinen. Semmoinen oli meilläkin, renkipojalla ja minulla, mutta saannin salaisuus ei nähtävästi ollutkaan kätkettynä vehkeissä, vaan siinä, että onkimiehen on liikuttava hiljaa, osattava olla kolistelematta eikä huitoa vavallaan, vaan antaa syötin luontevasti liukua venheen ja virran mukana eikä pysähtyä siihen, missä säyneet myllehtivät. Ottaessaan kalaa hän kallisti venhettään ja ryyppäytti sen sillä sisään, jolloin ei syntynyt kolinaa venheen laitaan. En saanut ainoaakaan suurempaa, johon kai oli syynä sekin, että kun säyneet olivat siinä, oli siinä myöskin Juntta, ja kun ei ollut Juntta, ei ollut säyneitäkään. Kyllästyin pian turhaan kokeiluun. Sain sitäpaitsi siihen aikaan pyssyn ja jouduin metsän lumoihin, niin perinpohjaisesti, että vasta lähes parinkymmenen vuoden kuluttua tapasin itsestäni poika-aikain onkijavaistot.
Ne olivat säyneet, jotka puhalsivat sen intohimon siihen tuleen, joka sitten ei ole sammunut.
Oli lämmin, kaikkein kirkkain keskikesän päivä saaristossa, Porkkalassa, tuuli virkeästi etelästä Lill-Svartön matalaan etelälahteen, vastarannalle. Olin lähdössä ahvenkarilleni, mutta ennenkuin työnsin venheeni vesille, heitin pilanpäiten ongen ulos. Koho meni hetipaikalla voimakkaalla tempauksella umpeen ja siellä oli jokin suuri. Se oli niin suuri, että se oli uuvutettava ja sitten hivutettava litteälle matalalle kalliolle, missä hyökylaine auttoi saamaan sen kuivalle. Se oli säyne. Heitin uudelleen ja tuskin oli koho vedessä, kun se jo taas oli kiivaasti ummessa. Niitä tuli toinen toistaan suurempia, kuin toinen toisensa kilvalla. Pian oli kalastajan poika keksinyt minut ja rientänyt onkineen saaliin jakoon. Tuli siihen vielä muuan neitonenkin ja meitä oli siinä kolme vapaa ja miltei joka heitolla me saimme kukin, niin että meillä ennen pitkää lienee ollut viidettäkymmentä, niin kauan kuin syöntiä kesti. Se lakkasi yht'äkkiä kestettyään ehkä noin tunnin. Ajattelin siinä innoissani, että kun nyt näin rupesi, niin kai myöskin repesi: mikseivät ne tulisi siihen huomenna samaan aikaan, jos tuuli on sama! Tuuli oli sama, mutta säyneitä ei näkynyt eikä kuulunut. Hollantilainen oli käynyt ja kääntynyt. Tapasin ne kyllä kerran eräältä reimarikarilta ulompana merestä Järvön saaren kupeelta, jossa aina kävi voimakas merivirta. Oli varhainen aamu ja koko kari sitä lähestyessäni yhtenä kisakenttänä, missä säyneet myllersivät kuperkeikkaa heittäin, selkä ja pyrstö kaareillen ylös ja alas. Turhaan minä koetin niitä madollani tavoittaa. Joko ne vain iloittelivat, »kylpivät», niinkuin saaristolainen sanoo, tai ottivat hyönteisiä, tai joitakin hyvin pieniä kaloja tai kalanpoikia, ehkä elritsoja, hyljeksien kaikkea muuta.
Tämä ilmiö oli minulle silloin uusi; sittemmin olen osaksi onnistunut kohottamaan sen salaperäisyyden verhon lievettä, mutta sen jatkuva kohottaminen kuuluu vielä tulevaan ongintaohjelmaani.
On koetettu etsiä joitakin yleispyydyksiä, joilla asianhaarain mukaan mahdollisimman varmasti voisi saada kalan ottamaan, silloin kun se saapuu syöntipaikalleen. On pyritty siihen päämaaliin, että voitaisiin vallita kalat aina silloin, kun ne on syönnillään. Silloin kun kala sulattaa ruokaansa piilopaikassaan tai on muuten haluton, on luonnollista, ettei mikään mahti maailmassa voi pakottaa sitä avaamaan suutaan, olkoon pyydys kuinka viehättävä tahansa, mutta kun se nousee sammuttamaan nälkäänsä jollakin luonnon tarjoamalla ruokalajilla, kun se siis kaikessa tapauksessa ottaa jotakin, silloinhan se kaiken järjen ja todenmukaisuuden nimessä pitäisi saada käymään kiinni keinotekoiseenkin, jos tämä on oikea ja vehkeet muuten tarpeellisen hienot, ja onkimies tehtävänsä tasalla. On tehty yleisteorioita, jotka käytäntö kuitenkin on kumonnut. Olen minäkin osaltani koettanut löytää perhoja, jotka olisivat jossakin määrin varmat ja osaksi onnistunutkin, mutta ainoastaan osaksi. Olen sentään säyneiden suhteen nyt paljon lähempänä päämaalia kuin Vieremän ja Porkkalan aikoina.
On taas kesäinen yö—yö se sittenkin on säyneen saannin varmin aika, mikä sekin lisää sen pyytämisen salamyhkäisyyttä. Koskessa ja kosken varrella on pitkin päivää ollut vilkasta liikettä ja elämää. On tullut tukkeja, on ollut ruuhkia ja niitä purettu. Myllyt kahden puolen kosken ovat jyrynneet ja jauhaneet. Sirkkelisaha on kirkunut, ja vähä väliä tärisyttävät rattaat siltaa. Automobiilikin tuolloin tällöin pärähtää ja pörähtää jättäen vain hajunsa jäljelle. Tukkien rantaruuhkien vuoksi en voi suuressa koskessa kalastaa sen suuria, vaikka tiedän niitä siellä olevan ja sivuhaarojen pikkumulloset jätän kernaasti kasvamaan niinkuin oman karjan, jota ne ovatkin, sillä olenhan istuttanut niitä tuhansia tänäkin vuonna. Teurastan heitä pikkuvohliani vain sen verran kuin ruuakseni tarvitsen ja lähden yöksi säyneitä ongelle. Ongin keväisin kaikkein mieluimmin säyneitä sekä siksi, että ne antavat melkein samaa tyydytystä kuin mullonen ja että niiden poistaminen koskesta on hyvä työ jalommalle mulloselle, jonka ruokaa, toukkia ja perhoja, ne parhaasta päästä syövät.
Olen illastanut niin herkullisesti kuin voi illastaa ainoastaan Kokon Saiman voissa paistamaa mullosta. Muistelen sitä varsinkin nälkätalven jälkeiseltä kesältä. Olen auringonlaskua odotellessa verkalleen valinnut perhot, joita aavistelen ottavan, sen mukaan kuin olen edellisinä iltoina nähnyt niitä liikkuvan. Perhojen joukossa on vanhoja umpimähkään ostetuita, on englantilaisten kirjain suositusten mukaan tilatuita, on myöskin aivan erikoisia omia, joita on valmistettu lähettämieni luonnonperhojen mukaan. Olen liottanut perukkeet, kerinyt kuivamassa olleen siiman rullalle, virittänyt vavan ja vetänyt siiman jänteeksi sen kaareen. Kai on kohta aika lähteä katsomaan, ovatko säyneet saapuneet kosken alle. Tukinlasku on laannut, myllyt pysähtyneet, myllymiehet poistuneet, kaikki kosken väki mennyt levolle. Aurinko laskee, mutta sen valo ei sammu. Sitä on kaikkialla, mutta sen varjoa ei missään. Pohjoiseen päin antava aitan pääty ja kukkiva pihlaja sen takana ovat muita valoisammat. Koski kohisee yöllä toisin kuin päivällä. Siinä on aina voitolla sen suuri, syvä johtoääni, mutta samalla kuuluu pikkupurojen ja putousten lirinä ja lorina, kukin erikseen ja kaikki yhteen.
Olen jo kotvan aikaa istunut herttaisessa paikassa suvannon rannalla korkeiden koivujen ja ikivanhojen haapojen alla. Tässä päättyy koski ja leviää suvannoksi. Siinä päättyy myös sillasta alkava tukkipuoma. Juuri tämän puoman päässä on suurien säyneiden saantipaikka.
Se on suorastaan ihanteellinen onkimapaikka. Siinä voi istua ja ihastua oloonsa onkimattakin, mutta sen viehättäväisyyttä lisää se, että se on onkimapaikka. Siinä on ne suuret puut ja niiden alla sauna ja halkopino, joiden suojassa on, niinkuin olisi erämaan kosken rannalla. Ei näy siihen siltaa, ei myllyjä, ei muuta kuin soiluva suvanto ja sen toisen rannan niitty latoineen ja takana metsänranta, minkä taa aurinko laski. Siitä voi heittää seisoen mukavalla kivellä ja saada heittonsa menemään juuri niin pitkälle kuin on tarvis, hiukan ulomma alipuolelle puoman pään, missä virta tempaa perhon ja oikaisee sopivasti siiman. Siinä on pikku poukama, johon voi peloittamatta toisia uittaa kalan heti, kun se sen sallii ja vetää sen luokseen.
Monena vuotena tuossa juhannuksen tienoissa olen viettänyt siinä vuoden ihanimmat yöt auringon laskusta sen nousuun nauttien sekä luonnosta että kalastuksesta, kokien kaikki sen tyydytykset ja pettymykset.