—Enkä uuvu.
—Jos se taas menee alas.
—Jos menee, niin antaa mennä.
Vene kävi toisella rannalla ja palasi taas minun puolelleni.
—On se sentään kumma kala.
—Mitenkä niin kumma kala? … heittäkää se haavi tänne! … mitenkä niin kumma kala?
—Se kun seuraa venheen mukana, niinkuin olisi puu, mutta ei koskaan nouse…
—Niskassa te sanoitte, että se oli pohjassa, ja nyt te luulette, että se on puu … ei pidä puhua pötyä… On niitä siksi monta soudettu … Ja hän käänsi kiivaasti venheensä taas toista rantaa kohti.
Mylläri alkoi nähtävästi hermostua, eikä se ollutkaan ihme, sillä vanhana kalamiehenä hän kyllä jo käsitti, että hänen pian oli laskettava koski, ja silloin oli olemassa kymmenen mahdollisuutta yhtä vastaan, että kala pääsee karkuun. Toverini ei ollut koko aikana suvannossa ollessaan hiiskunut sanaakaan. Karvan rävähtämättä hän hoiti kampiaan, koettaen kyllä jarruttaa, mutta samalla hellittäen hellittämistään, johon hänellä soutajansa varoituksista huolimatta oli pakko, sillä vapa oli pahasti luokilla ja kala yhä suuremmalla voimalla menossa alas. Hetki vain ja heidän oli soudettava mukana.
Olisin kovin kernaasti suonut toverilleni hänen kalansa, jonka saaminen olisi korvannut kaikki matkan vaivat tänne pohjan perille, eikä olisi loppunut puheenaihe Helsingin Kämpissä talvi-iltaisessa tarinapöydässä. jotavastoin, jos kala pääsee…