—Kävisitte vielä katselemassa suvannon rantoja … jos ne olisivat jonnekin sinne ajautuneet. Juoskaa joutuin tähystämään.
—No, minä juoksen!
Käyskentelin minkä missäkin, pistäysin puodissa ostamassa tupakkaa ja karamelleja ja virkailin siellä täällä. Kun palasin pihaan, juosta huohotti Kaisa minua vastaan portille.
—Sielläpähän ne oli … Yläpihan Eetun lohiverkossa alakarilla! Ei puhuta mitään kellekään koko asiasta! Minä vein ne saunaan kuivamaan. Voi hyvä onni sentään! Huomenna se saa ne jalkaansa. Kyllä minun on nyt hyvä olla!
Myllärillä sitävastoin ei näkynyt olevan hyvä olla. Hän makasi tuvan sängyssä selällään, tylsästi kattoon tuijottaen, päätään kääntämättä, mistään välittämättä. Olisi tehnyt mieleni tietää, kuinka kala oikein oli päässyt, mutta ajattelin, että oli hienotunteisempaa puhua ilmasta.
—Näyttää siltä kuin rupeisi yöksi satamaan.
—Ruvetkoon! ärähti ukko.
Koska oli se ääni kellossa, niin ei tarvinnut minunkaan hemmoitella, ja kysyin siis säälimättä:
—Mitenkä se oikein pääsi?
—En tiedä. Kun tultiin suvantoon, oli poissa.