—Olkaahan siinä, että saan irti.
Nyhtäisen irti koukun ja mylläri pääsee istumaan.
—Näyttäkääpäs…
—Eikös teillä ollut juuri tämmöinen … juuri tämä perho ylinnä perhossiimassanne?
—Tämmöinenkö … tämäkö? … mutta mitenkä se olisi joutunut minun housuihini?
Minä olin ollut siitä heti selvillä, ja pian oli siitä selvillä myllärikin, kuultuaan, kuinka ja milloin hänen housunsa eilen olivat joutuneet koskeen, vähää ennen kuin otti se suuri lohi niskassa, ja kuinka ja mistä ne olivat löytyneet vähän sen jälkeen kuin pääsi se suuri lohi alasuvannossa.
—Ettäkö tuota…?—Eihän…! Kala se oli…
Mylläri vetosi takaraivonsa tuuheaan tukkaan, mutta tukka ei antanut tukea millekään muulle selitykselle kuin sille, että hän kaksi tuntia oli suurena lohena soutanut omia housujaan.
—Voi sen täyteisen täyteinen!
—Mylläri kehuu aina lippojaan, ja halveksii perhosia, mutta perhoonpas se sittenkin otti eikä lippaan … eivät edes omat housunne huolineet lippaa.