Oli tapahtunut, että rulla siiman kiskaisemana oli kimmonnut holkeistaan ja pudonnut kalastajan helmaan. Onneksi ei kala tiennyt siitä mitään, vaan tuli yhä ylöspäin, jollaikaa kalastaja oli ehtinyt panna rullan paikoilleen. Sellaisen kiristyskohtauksen jälkeen ei enää ollut pienintäkään pelkoa siitä, että se enää pääsee. Minä hinasin sitä siis tasaisessa tahdissa ylöspäin, se hyppäsikin, mutta hypätköön, oltiin syvällä vedellä ja jo niin ylhäällä, saaren kohdalla, ettei se olisi mennyt alas, vaikka olisi vähän hellittänytkin. Mutta toverini ei hellittänyt. Eikä kestänyt kauan, ennenkuin lohi oli pyörtynyt ja alkoi parinkymmenmetrisen siiman päässä vintturoida pinnalla samanlaisin kuperkeikoin kuin se uistin teki, johon se oli tarttunut. Ja minä soudin rantaan, ajoin veneen kiinni kahden kiven väliin, tartuin koukkuun, eikä aikaakaan, kun meillä oli iso, ruskea, komea, ainakin kuusikiloinen koiraslohi veneessä, saatu uistimella, jota en olisi ikinä uskonut ottavan tämmöisellä kirkkaalla säällä. Oli otettu vajaassa viidessä minuutissa kala, jonka ottoon muulloin olisi mennyt yhtä monta kymmentä minuuttia ja joka luultavasti alas päästyään ja meidän noustuamme maihin olisi pysähtynyt vasta kosken alla Välisuvannossa.
—Mitäs sanot?
—Eläköön, hurraa!
Meillä oli siinä yhteinen tupakkatunti, ennenkuin aloimme uudelleen. Oli kuin olisimme kaataneet karhun ja pitäneet sille peijaisia. Ystäväni mieliala oli sekoittamaton ja minä soin hänelle sen tyydytyksen täydestä sydämestäni ja koetin itsekin olla siinä mukana. Koetin, sillä minun mielihyväni ei ollut aivan sekoittamaton. Ne siis todella ottavat tuommoistakin mammuttia Huopanankin lohet, joiden maku jo olisi pitänyt jalostua. Eikö niille todellakaan tarvitse tarjota sen hienompaa pyydystä? Siihenkö toteen meni kaikki heille antamani kasvatus pikkumullosesta alkaen. Eikö ne ymmärrä, että semmoinen ei lainkaan sovi minun perhoskoskessani? Eikö siis tarvita muuta kuin nakata mokoma metallilevy menemään ja vetää kuin köydellä veneeseen? Siihenkö toteen meni kaikki monimutkaiset perhoni, ja tutkimukseni ja teoriani ja tieteilyni senkin seitsemistä, senkin seitsemistä kymmenistä märistä ja kuivista ja suurperhoista ja pienperhoista? Olenko kaikkina näinä vuosina tehnyt turhaa työtä, nähnyt vuosikautisia vaivoja yhä hienontamalla pyydyksiäni ja päästänyt joka vuosi pienistä perhoistani ja hienoista perukkeistani kuinka monta monituista joka kesä! Ja koettanut opetella hienoja heittoja ja kehittää hienoja keinoja? Ja nyt kelpaa sille kosken arimmassa paikassa, matalassa niskassa, keskellä päivää, veneen pulikoidessa muutaman metrin päässä siitä, tuommoinen pelätti. Silloin niiden täytyy ottaa melkein mitä hyvänsä, vaikka suolaista silakkaa, joita kai siis täytyy ruveta varustamaan mukaansa vastavuosina?
—Mitäs tuumit?
—Tuumin vain, että se on komea kala ja että sinulla on ihmeellinen taikakalu uistimeksi.
—Tahdotko koettaa, vaihdetaan, ota sinä vapa, minä soudan?
—Kiitos, mutta kyllä minä yhtä mielelläni soudan itse.
Soudamme siis taas, laskemme niin alas kuin uskallamme siihen, missä niska alkaa viedä vettä kiivaammin, samalle linjalle kuin äsken. Kuljettelen venettä edestakaisin, ja uistin, joka välkkää siellä niin, että näkyy veneeseen saakka, heilahtelee ylpeästi ja voitonvarmasti veneen mutkien mukana, kunnes se siimaa laskettaessa lopulta katoo niskajänteen alkavaan kuohuun.
—Nyt siinä on samanlainen!