Astelin laiskasti sillalle. Siinä on se ainainen myllymies, aina sama ja aina uusi, töllistelemässä koskeen ja siihen kaiteen yli sylkemässä. Kun ne näkevät vapaherran tulevan, ilmaantuu niitä siihen useampiakin molemmista myllyistä. Siitäkin syystä minä yleensä karttelen siltaa. Mutta olkoot ne nyt siinä, kun kerran ovat. Vedän siimaa vavan pituuden, lasken vavan viistoon alas kosken yli, päästän perhon irti ja annan sen pudota pyörteeseen silta-arkun viereen; se on nimeltään Coachman, eli kuski, saanut nimensä keksijänsä, Englannin kuningattaren Viktorian kuskin mukaan, joka heilutti vapaa yhtä hyvin kuin piiskaa. Kuningattaren kuskin perho putoo juuri niin, kuin sen taiteen kaikkien sääntöjen mukaan pitää pudota, keveästi kuin ohdakkeen untuva—kunpa voisikin aina heittää näin ylhäältä, sirottaa perhonsa kuin sormien lomitse. Se pyörähtää härän silmään ja painuu hiukan. Keltainen kuve välähtää vedessä ja suuri kala on kiinni.
Sillalta sitä tietystikään ei voi saada otetuksi ylös eikä ole tarviskaan. Sen alapuolella on hirsistä rakennettu suiste estämässä tukkien ruuhkautumista, ja suisteen päässä on pieni suvanto, syvä hauta, johon uupuvan kalan voi helposti ohjata. Suisteelle vie sillalta mukavat portaat ja laskeun niitä myöten alas. Kala ei vielä ole poistunut pyörteestä. Se tunkee siitä sillan alle, koettaen päästä ylös, mutta veden voima painaa sen takaisin. Olisi sitä parempi kuta kauemmin se pysyisi ylhäällä, uupuakseen pikemmin ja joutuakseen suisteen päähän, josta haavipoika, joka jo on siellä, sen ottaisi. Mutta se näkyykin olevan niitä, jotka eivät antaudu ensi yllätyksessä. Se liikkuu voimakkain töytäyksin edes ja takaisin kovimmassa kuohussa ja asettuu sitten joksikin aikaa keskelle koskea luultavasti jonkin näkymättömän kiven huopeeseen. Sen seisomapaikka on jotenkin suisteen pään tasalla ja kun se sen kerran jättää, ei se enää tule tähän, vaan painuu yhä alemma. Tehköön niinkuin katsoo itselleen edullisimmaksi, minulle on sama, minulla on siimaa tarpeeksi vaikka suvantoon asti.
On kuitenkin selvää, että jos kala menee alas, täytyy minunkin seurata. Se on helpompaa kuin Välisuvannossa, jossa se on mahdotonta. Mutta vaikeuksiahan pitää olla, ne ovat oikeastaan suotaviakin ja tervetulleita, kunhan eivät ole voittamattomia. Olisi päästävä pienen sivuhaaran poikki, joka tulee myllystä. Olen oikeastaan saaressa. Taas kala laskee, mutta pysähtyy. Minun täytyy kai astua veteen, jota siinä on vyötäisiä myöten. Mutta olkoon, ei auta, kala on otettava. Kun haavipoika, joka on tämmöisiin tottunut ja on vikkelätuumainen, huomaa aikeeni, kirmaisee hän sillalle, siitä myllyn alle, jossa on jonkun myllymiehen vene, sysää sen ulos ja tuo sen samassa perä edellä suisteen päähän, josta astun veneeseen ja siirryn myllyväylän yli sen toiselle puolelle.
Tämän touhun aikana kokoontuu yhä enemmän väkeä sillalle. On levinnyt tieto, että herralla on suuri lohi ongessa. Ja antaapa heidän vain kokoontua, saavathan nähdä, kuinka iso kala otetaan oikein kaikkien taiteen sääntöjen mukaan … kertovat siitä sitten kylissään … miksei saisi tyydyttää hiukan turhamaisuuttaankin! Eivätkähän kehuisi suotta.
Rannalla, mukavalla kivettömällä niityllä valtaa minut nyt se miellyttävä turvallisuuden tunne, josta ei koskaan saa nauttia Välisuvannossa. Ei ole enää hätää mitään. Ei ole otvia, ei arkkuja, ei pukkeja eikä pahempia kiviäkään koskessa. Jos kala lähtee alas, pääsen minä mukaan vaikka suvantoon saakka, ja jos se menisi siitäkin alas alimpaan koskeen ja vaikka järveen, pääsen minä veneellä sinnekin.
Se ei ole kaikkein isoimpia kaloja, ehkä neljä-, viisikiloinen, mutta senkokoiset ovatkin sitkeimpiä. Mutta onhan minulla aikaa ja sikarikin on vasta alullaan.
Kala tekee kaikki temput, jotka kuuluvat asiaan välttämättömän vaihteen vuoksi. Se on löytänyt kosken syvimmän paikan, johon kun osuu, se ei siitä hevillä heltiä. Se tonkii siinä puolisen tuntia, aikoen joskus pois, mutta taas palaten siihen takaisin. Ehdin istua ja levätä mukavalla kivellä. Ehdin sytyttää sammuneen sikarin. Ehdin sen taas sauhutessa ihailla ympäristöä ja nauttia luonnosta, josta en nauti juuri muulloin kuin silloin, kun minulla sen helmassa on jotakin muutakin tekemistä kuin siitä nauttimista. Se ei tuossa ehkä ole kaikkien kaunis, mutta se on minun kauniini, kalamiehen kaunis, niinkuin on sulhon kaunis morsiamen aitta, kuinka harmaa ja hatara lieneekin. Siinä on resuinen silta, kaiteet kierot ja lahot. Sillan korvassa on pölyttynyt mylly ja entinen osuusmeijeri, joka on tehnyt vararikon. Myllyn jatkona on sirkkelisahan kenoharjainen suojus, ja sen edessä röykkiöittäin rimoja ja sikinsokin hirsiä ja pärepuita. Sillan yllä roikkuu puhelinlankoja monessa kerroksessa. Kosken toisella puolella on samanlaista kuin toisellakin: on toinen mylly ja toinen entinen vararikon tehnyt kilpaileva meijeri, jossa ei enää vuosikausiin ole valmistettu voita enemmän kuin toisessakaan. On vielä kauppiaan talo ja makasiini ja jokin keskenjäänyt kivijalka. Kaiken tämän taustana on koski, josta ei näe muuta kuin sen syvimmän uoman ja kahden puolen sitä kuivat kivet, ruskean harmaan louhikon ja siellä ylempänä Välisuvannossa ränstyneet arkut ja jonkin maalle nurin niskoin heitetyn ryssäin aikuisen sahapukin, jalat ylös harrottaen kuin kuolleen kangistuneen hevosen. Tämän kaiken keskustana on ryssäin ropottikesänä hävittämä rantametsä, josta hakattiin koivut ja haavat ja hongat ja jätettiin vain jokin karsittu puu ja matala lepikko.
Ja se on kuitenkin minusta kaunista, kalamiehen kaunista, kaikki koskimaailman ihanuus, Imatran ja Vallinkosken veroinen, yhteen koottuna, sillä minulla on taas lohi ongessa eikä ole pelkoa, että se pääsee ja minä saan sen ottaa tuossa tuon riippuoksaisen koivun ja sen vieressä seisovan haavan alla, ainoain, jotka venäläiset säästivät ties mistä strategisista syistä. Siitä minä sen otan saunan perästä, jahka se sinne siirtyy. On laskeutunut taas hiukan, nyt se ottaa siimaa enemmän ja ottakoon vain, ottakoon vain, on sitä tässä antaa, istun tässä vielä.
Mutta mikä kalamiehen ihannepaikka tämä koski mahtoikaan olla silloin, kun se oli koskematon, kun ei ollut siltaa eikä myllyä eikä meijereitä eikä kauppiaita, ja kun vesi vyöryi leveänä vaahtona kaikkien noiden kivien yllä, tulvan aikana yhtenä kuohuna ylhäältä alas ja kuivanakin aikana yhtä mahtava kuin nyt tulvillaan, kaikkine pienine puroineen ja suvantoineen. Ja sen kosken kehyksenä rantakorpi, erämaan reuna, tuonnempana hiekkaharjulla ikihongikko ja rannempana riippuoksaista koivikkoa…
Rulla pärisee, vapa taipuu luokille, siima polttaa sormea … nyt se on toisella rannalla … nyt se palaa … nyt se loikkaa, nyt se siirtyy alemma … jokohan menee yhtä päätä suvantoon?… Ei, se tulee takaisin, viistoon ylös. Se tulee tähän, se on niin matalalla vedellä, että selkäevä näkyy. En nouse, poika hiipii rantaan valmiina iskemään. pelästyy matalata vettä ja menee takaisin, löytää taas alempana uuden haudan ja jää siihen. Kai saisin sen jo, jos kiristäisin, mutta ei minulla ole kiirettä mihinkään, ei ole pakko panna mitään alttiiksi, uuvuttakoon itse itsensä ja tulkoon sitten avattuun syliini.