Se kun on kaikkein hienointa lajia, on se lajiansa taideluoma. Ja kun sanon, että se on taideluoma, olen antanut sille parhaan maineen, minkä tiedän.

Työkalu on aina taideluoma, silloin kun se on sitä, mitä sen on oltava: aatteensa mukainen ja tarkoitustaan täysin vastaava. Kirves, puukko, viikate ovat sitä silloin, kun terä ja varsi ovat tasapainossa, toinen niistä toista auttaen ja täydentäen. Ne ovat silloin kuin eläviä elimistöjä. Niissä on niiden oma henkensä, minkä niiden tekijä on niihin puhaltanut. Käsi niitä käyttelee, mutta samalla ne toimivat ikäänkuin itsenäisesti. Lepoonkin jätettyinä ne siinäkin yhä elävät, nukkuvat kyllä, mutta hengittävät kuitenkin. Kun siirrän silmäni jalustallaan seisovasta antiikin veistoksesta kivikauden talttaan, joka lepää sen vierellä museossa lasilaatikossaan, tuntee silmäni ja sydämeni samaa iloa molemmista. Mikael Angelon meisseli ja vasara oli varmaan yhtä kaunis kuin se Daavidin pää, jonka hän niiden avulla muodosteli. Kuta lähempänä ihmistä itseään työkalu on, sitä enemmän se saa hänen henkeään, sitä läheisempi leima siihen hänestä painuu, sillä ollakseen oikea on puukon, kirveen, viikatteen oltava mitanmukainen, kädenjatkoinen, osa käyttäjästä itsestään. Eikä vain kädestä, vaan koko ruumiista, tehty hänen voimiensa, kokonsa, jopa hänen luonteensakin mukaisesti. Mäyrällä on toiset kynnet kuin kissalla, sudella toiset kuin leijonalla. Sanalla sanoen: miestä myöten miekka vyöllä ja— ongenvapa onkijaansa … sillä siihen tietysti tahdon tulla.

* * * * *

Lohivapa on nykyisen kotiteollisuuden kauneimpia kukkia. Vaikka se osalta onkin konetyön tuote, on se samalla kuin kotiteollisuuden hienoin saavutus. Se on kuin Solingenin miekka, se on kuin kaikkein arkatekoisin kirurginen työkalu. Siinä ei ole mitään liikaa, mutta siinä on kaikki, mikä on tarpeen, ja se on yksilöllisesti sovellutettu sille, joka sitä käsittelee.

Hienoinkin tehdasvapa on muodoltaan, rakenteeltaan ja aatteeltaan yhäkin ruoko, niinkuin vapa aina aikojen alusta on ollut, kivikaudenkin kalastajan kädessä, ja niinkuin se on vielä tänäkin päivänä kylän pojan taittamana rannan tuomesta tai pientaren pihlajapensaasta. Lohivapa on mitä huolellisimman aineenvalinnan tulos, mutta ei englantilainen vapataituri höylää, punnitse ja tarkkaile tekelettään perinpohjaisemmin ja hartaammin kuin vanhan kansan kalastaja tähystelee ja valikoi sivakkaansa tai hylkää ja hyväksyy sen, ennenkuin kiinnittää siihen jouhesta siimansa. Kuinka hän sitä koettelee, hujauttelee, vihellyttelee, ennenkuin sen kuorii, jättäen kärjen ja kädensijan kuorimatta, jotta joustavuus ja sitkeys säilyisi ja käsi pysyisi ja kouristaisi vaivatta, luisumatta!—juuri niinkuin tekovavan tekijä, joka keskittää suurimman huolensa kärkeen ja sitä lähinnä kädensijaan, verhoten sen korkkipeitteellä. Ja niinkuin uudenaikainen urheiluonkija ei tyydy, jos mielii harjoittaa ammattiaan, niinkuin ammatti vaatii, vain yhteen vapaan, vaan tarvitsee ainakin yhden uistellakseen ja täkyä heittääkseen, toisen perhostaakseen, niin vanhan kansan onkimieskin omistaa niitä monta eri tarpeihinsa, yhden salakalle ja särelle, toisen ahvenelle, kolmannen säyneelle, neljännen lahnalle, eri vavan pintaongintaan, eri syväongintaan, siihenkin toisen kesällä, toisen talvella.

Urheiluonkija hoitaa satoja maksavaa ruokovapaansa kuin kapalolasta, mutta yhtä hellästi ja huolellisesti vaalii ja käsittelee tuo toinenkin pihlajaistaan ja katajaistaan. Hän kantaa ne pihasta veneeseensä taitavasti kainalossaan, asettaa ne kokkaan eikä veneen pohjaan, ei unohda niitä sinettymään sateessa eikä paahtumaan ja halkeilemaan auringossa. Hän niitä sormii ja suorii ja korjailee ja kirjailee, ottaa ne orrelta alas talvellakin ja muistelee kesää. Eikä hän kernaasti laita uutta, niin kauan kuin vanha kestää. Ne ovat hänelle tovereita ja ystäviä, joiden kanssa hän on viettänyt monta yhteistä hiljaisen ilon ja onnen hetkeä, joista ei ole tietoa muilla kuin heillä kahdella, heillä kolmella, hänellä ja hänen vapaperheellään. Kun lapset itkee kotona ja akka äykkää ja köyhän elämä käy tukalaksi ja sietämättömäksi ja mieli vaatii unhotusta tai viihdytystä ja hiukan juhlaa, silloin ukko hiipii rantaan heilimoivan ruispellon piennarta ja saunan ohi ja työntää veneensä vesille, meloskelee, hymähtelee, hyrähtelee yksikseen ja elää valoisana kesäyönä, lauantaina pyhää vasten, oman hetkensä joko solutellen virran mukana säyneparvessa tai istuen ulkokarilla kaukana niemestä ystäväpiirissään, yksi vapa polven alla veneen laitaa, vasten, toinen toisen polven alla, kolmas kädessä, yhdessä syöttinä särki, toisessa sittiäinen, kolmannessa matonen. Niissä, vanhoissa vavoissaan, mustuneissa, käden kuluttamissa, on hänelle kalaonnen taika. Hän uskoo, että ainoastaan niillä saa ja jos vaihtaa ja ottaa uuden, ei saa. Sillä niillä on ennen saatu ja ne ovat kestäneet monissa koetuksissa vuosien, vuosikymmenienkin, kuluessa. Ne ovat kulkeneet perintönä isältä pojalle, niissä on säilynyt ja niiden mukana siirtyy muistotietoja ongintataidon, sanon: onginta_taiteen_, salaisuuksista. On sääli ja surku, kun vanha vapa särkyy tai hukkuu. Uusi pääsee vanhan arvoon vasta, kun se on koetuksensa kestänyt. Jos sillä ei saa, on se sen syy; jos vanhalla ei sattunut saamaan, oli syy jokin muu. Jospa nyt liioitellenkin, paisutellenkin, en välitä, sydämeni lämpenee, muistaessani tässä, lähtiessäni uutta vapaa ylistämään, noita vanhojani, joita vuosikymmeniin ei enää ole ollut olemassa, noita vanhojani, joita säilytin kesästä kesään, kuljettelin muutosta muuttoon, omia tekemiäni ja hakemiani kaukaa korpiviidasta, missä petäjä ja pihlaja kasvaa pitkän, oksattoman varren.

Mitä kaikkia muistoja liittyykään niihin: join itseni juovuksiin kesäpäivän hellettä ja kesäyön viileämpää luonnon viiniä Ristisaaren poukamassa Virran sillan yläpuolella Koljonvirran niskassa, tai soluessani siitä arkun alitse Koiraniemeen, jossa aukeni laaja salmi ja pappila ja kirkko ja häämötti Poroselän ulappa.

* * * * *

Olin vihdoinkin saanut sen, uuden, vuosikausia haluamani, ensiluokkaisen, jota parempaa ei voi saada, sillä se on Hardyn maailmankuulua tekoa ja patenttia, hänen parasta valmistettaan. Niinkuin ennen etsin poika-ajan vapoja viidakoista, olen hakenut tätä monien liikkeiden luetteloista, harkinnut ja toistenkin kanssa tutkinut, millainen sen pitäisi olla minulle. Viimein olen niin sanoakseni seisonut puun alla, löytänyt jotakuinkin mukiin menevän mallin ja kysellyt ja kirjoitellut ja antanut mittani, painoni ja pituuteni, ja millainen on koski, jossa aion sillä kalastaa ja kuinka suuret sen kalat, ja pyytänyt heiltä neuvoa ja päätöstä, millainen heidän mielestään sopisi minulle tähän kaikkeen nähden. He ovat suosittaneet minulle mallin bamburuokovavasta, jolla on tuo kauniisti soinnahtava nimi »Palakona», extra light—kokoonsa nähden kaikkein kevein. Minä saan sen vasta kuusi kuukautta tilauksen jälkeen, se siellä kasvaa ja varttuu. Kun ne lähettävät sen, ne kirjoittavat panneensa sen valmistamiseen aivan erikoista huolta, se on heidän etevimmän »taiteilijansa» tekemä ja he toivovat, että se on minua miellyttävä, ja he iloitsisivat, jos tulisin olemaan siihen tyytyväinen. Pyytävät, että kirjoittaisin, kun olen koettanut—niinkuin nyt teenkin.

Sain sen sieltä vanhan tutun merikapteenin tuomana, joka säilytti sitä hytissään päänsä päällä hyllyllä Pohjanmeren ja Itämeren yli. Se oli kapaloituna vedenpitävään kankaaseen, kääreeseen niin siroon ja siistiin, että oli sääli sitä avata ja rikkoa sen siteet ja sinetit. Minä päätin, etten avaa sitä ennen kuin koskellani.