Katupojat siitä kuitenkin enimmin nauttivat. Niitä on Roomassa ehkä enemmän kuin missään muualla, ja täällä ne parhaiten aatettaan vastaavatkin, sillä ne ovat sekä likaisempia että äänekkäämpiä kuin muualla. Heidän tehtävänään oli kerätä kaikki murut, joita rikkaiden pöydältä putosi. Niin pian kuin ilmassa suhahti jokin kukkaiskimppu tai tuli vaunuista tai ikkunoista alas jokin konvehti, heti hyökkäsi tämä lauma sinne ojennetuin käsin. Kun monta oli ottamassa ja harva antamassa, syntyi siinä suoranainen pelikiihko. Ne, joilla oli jotakin alas heitettävää, näkyivät nauttivan siitä niinkuin nauttii kananpoikain syöttäjä joka murusta, minkä hän nakkaa syötettävänsä eteen. Tuon leikin katsominen oli syrjäisistäkin hauskaa, ja ihme kyllä, ettei siinä koskaan syntynyt tappelua tai epäsopua, vaikka kasvoista ja säihkyvistä silmistä päättäen intohimot olivat ylimmillään.
Iloisin ja todellakin onnistunein osa karnevaalissa oli sen viimeinen vaihe. Tuskin oli ilta tullut, kun kaikissa vaunuissa, kaikissa ikkunoissa ja kaikilla parvekkeilla pantiin toimeen ilotulitus. Koko tuo pitkä katu hohti milloin sinisenä, milloin viheriäisenä. Jos voisi sanoa, että tällä karnevaalilla on ollut paisteinen päivänsä—jota ei kuitenkaan voi sanoa—niin voisi tätä viimeistä näkyä kutsua sen iltaruskoksi.
Ja hetkeksi näkyi yleisökin saaneen esi-isiltä perimänsä karnevaaliluonnon nousemaan. Vanhan tavan mukaan päättyvät nämä ilot n.k. moccoli-(kynttilä)iloilla. Ostetaan pieni vahakynttilä, sytytetään se ja lähdetään kulkemaan katua pitkin. Samassa kiiruhtavat muut jäljestä ja koettavat tulta sammuttaa. Siinä syntyy paljon naurua ja paljon viatonta pilaa, varsinkin kun siihen ottavat yhtä suurella innolla osaa sekä vanhat että nuoret. Sammutuskokeita tehdään jos jollakin tavalla. Mitkä puhaltavat, mitkä heilauttavat hatullaan ilmaa, mitkä huiskuttavat nenäliinojaan, joita korkeammalle ylettääkseen kiinnitetään keppien ja pitkien riukujen nenään. Sammuneita kynttilöitä on turha yrittääkään sytyttää ylhäällä ilmassa. Hetikohta on siinä joku liinaansa liehuttamassa. Sentähden liittyy aina useita yhteen, kuukistuvat maahan ja koettavat toistensa turvissa tulta virittää. Mutta juuri kun se on onnistumaisillaan, puikahtaa joku poika takaapäin säärien lomasta, puhaltaa tulen sammuksiin ja tekee tyhjäksi yhteiset vaivannäöt.
Se oli tämä hauskinta koko karnevaalissa. Mutta siinäkin näkyi olevan enemmän sammuttajia kuin sytyttäjiä, joka sekin mielestäni on merkki siitä, että karnevaali itsekin on sammumaisillaan.
PAAVIN VIISIKYMMEN-VUOTINEN RIEMUJUHLA.
Roomassa, 20 p. helmik. 1893.
Tuskin on päästy hurraamasta ja huijaamasta karnevaali-ilossa, kun huomenna jo on paasto ja sen tuottama totisuus. Yhtä täynnä kuin eilen olivat teatterit, sirkukset ja tanssisalit, yhtä täynnä ovat tänään kirkot. Viime viikolla vilisi kadulla ja toreilla naamioita ja klovneja. Tämä viikko on pyhitetty papeille, munkeille ja pyhiinvaeltajille, joita tapaa kaikkialla, minne poikkeaa. Tuhansittain on niitä tänne saapunut, varsinkin Ranskasta, Etelä-Italiasta ja Englannista. Ruhtinaita ja hienoa yleisöä, piispoja ja apotteja, maalaispappeja, kerjäläismunkkeja, pikkuporvareita ja tavallisia talonpoikia, jotka tuntee sekä puvuistaan että siitä viattomasta uteliaisuudesta, jolla he ikuisen kaupungin rakennuksia tarkastelevat, on näinä päivinä tulvinut tänne.
Tavallisestikin syntyy tämä pyhiinvaeltajain tulva heti karnevaalin päätyttyä ja paastoajan alettua. Tänä vuonna oli erityinen syy, Leo XIII:n riemujuhla. Oli kulunut 50 vuotta siitä, kun hän astui kirkon palvelukseen.
* * * * *
Rooman aivan äärimmäisessä luoteisessa laidassa kohoaa pyhän Pietarin kirkon kupooli. Sen takana on Vatikaani museoineen ja paavin yksityisine asuntoineen, jotka käytäväin kautta ovat yhteydessä kirkon kanssa. Kirkkoa sanotaan maailman suurimmaksi. Siihen mahtunee liki satatuhatta henkeä seisomaan. Sen edustalla on laajan laaja, kahden pilariston ympäröimä avonainen tori.