Taulun yläosassa näkyy vihan jumala kuin myrskytuulena syöksyvän esiin kulmat rypyssä ja käsi tuimassa liikkeessä. Hän syöksähtää esiin tuomiolle ja samassa on jo tuomio lausuttu ja oikeus tapahtunut ja parhaallaan etenemässä täytäntöön. Kun toiset ihmiset kaunein plastillisin liikkein kohotetaan ylös taivaaseen, missä enkelit ottavat heitä vastaan, vaipuvat toiset, ruumis ja jäsenet epätoivoisissa kouristuksissa, alas syvyyteen, ja näitä jälkimmäisiä näyttää olevan monta kertaa enemmän kuin edellisiä. Toiset niistä putoavat pää edellä, toiset takertuvat vielä viimeisellä epätoivollaan kiinni ylös nousevien jalkoihin. Mutta kamalat pirut ovat jo iskeneet heihinkin kyntensä ja he vaipuvat ja vaipuvat auttamattomasti. Alimpana nähdään ne, jotka eivät enää yritäkään pelastautua ja joita Kaaron viepi täyden venelastin manalaan. Tämä viimeinen osa taulusta on ehkä kaikista vaikuttavin. Onnettomia syntisiä on venhe kukkuranaan, niitä on mätetty siihen pitkin ja poikin kamalissa epätoivoisissa asennoissa, muutamat jo veteen pudonneina, niin ettei näy kuin kantapäitä vähän, muutamat vielä turhaan iskien kyntensä venheen laitaan, joka juuri lähtee liikkeelle rannasta ja pian on tyhjentävä lastinsa kuoleman rannalle.
Se on synkkä pessimistinen taulu, sillä vaikka »viimeisen tuomion» toinenkin puoli, autuaitten pelastus on yhtä rintaa esitetty, ei siitä ainakaan minuun ole jäänyt muuta muistoa kuin muisto ankarasta, leppymättömästä vihasta ja ihmiskunnan peruuttamattomasta kadosta. Taiteilija maalasikin sen vanhoilla päivillään, kun murheet ja vastoinkäymiset olivat hänen mielensä murtaneet. Tuntuu melkein kuin »viimeinen tuomio» olisi hänen uhkauksensa, hänen testamenttinsa jälkimaailmalle.
Miettiväisenä, ikäänkuin ahdistettuna poistuu katsoja hänen työnsä äärestä ja aivan vaistomaisesti haluaa hän nähdä jotakin, joka voisi tuudittaa, viihdyttää ja antaa toivoa jostakin iloisemmasta ja onnellisemmasta. Ja hän löytääkin sen kerrosta ylempää, jossa Rafaelin hento, soinnukas taide piankin vie meidät keveitten ihanteittensa taivaaseen.
Samaan aikaan, kun Mikael Angelo koristeli synkkää kirkkoholvia, johon niukka valo tuli vain muutamista katonraja-ikkunoista ja jossa hän kuukausmääriä murjotti ihmisarkana erakkona, siveli nuori Rafael, onnen lempilapsi, vihellellen ja lukuisain oppilastensa kanssa iloisesti seurustellen, aukinaisten palatsikäytävien ja parvekkeiden seiniä, voiden telineiltään milloin hyvänsä heittää silmäyksen yli Rooman ja sen ihanien ympäristöjen.
Hänen luomansa ovatkin sitä mukaa keveitä, lempeitä ja iloisia. Tuo tunnettu tulipalo Incendio del Borgo on, vaikka aihe on kamala, kuitenkin hauska laatukuva, jota katsellessa unohtaa kokonaan, mitä siinä tahdotaan esittää, ja kiintyy vain ihailemaan jäsenten plastiikkaa ja taitavaa ryhmitystä. Toisella seinällä taas nähdään Disputassa avonainen taivas ja kohta sen alla onnellinen maa, eikä niiden välillä näytä mikään häiriö koskaan olevan mahdollinen. Sitten soittaa siellä Apollo viuluaan laulun ja soiton haltiattarien ympäröimänä. Ja »Athenan koulussa» vallitsee täydellinen antiikki rauha, eikä sen tekijä näytä tietävän mistään muusta kuin elämän sopusoinnusta.
Kun hän sitten pääsee raamatun aiheita käsittelemään ja sen henkilöitä kuvaamaan, niin tekee hän sen samalla hempeydellä ja valoisuudella ja ikäänkuin hymyhuulin.
Järisyttävät kohtaukset, joita muuten ei ole monta, sulautuvat viehättäviin ja hauskoihin. Rafaelin raamatunkuvat ovat todellakin kuin »kuvia», joita huviksensa katselee, selailee. Ja hänen madonnansa sitten! Kuka ei tuntisi noita onnellisia ja autuaita nuoria äitejä!
Mutta siksipä hänen taidettaan niin rakastettiin ja rakastetaan yhä vielä. Yhtä mittaa kuuluu katsojain suusta ihastuksen huudahduksia, kun tuolla alhaalla Sistinan kappelissa kaikki käyskentelivät totisina ja hiljaisina ja henkeään pidätellen, uskaltamatta sanallakaan ilmaista tunteitaan. Yläkerrassa kun niin sanoaksemme evankeliumin sulous hellytteli, niin alikerrassa tuntui kuin olisi laki joka hetki uhannut.
Kumpi on näistä aikakautensa suurista mestareista suurin? Sitä tulee heidän teoksiaan katsellessa ajatelleeksi ja kysyneeksi, ja onhan maailma siitä vuosisatoja väitellyt. Mutta mitä varten kysyä! Sillä eihän se ole muuta kuin mielialan asia. Kun mieliala on kevyt ja elämä päivänpaisteinen, silloin se kernaasti liihoittelee vielä ylemmä Rafaelin enkelien siivillä. Kun mieli on musta ja elämä tuntuu epätoivoiselta, silloin se hakee itselleen sympatiaa Mikael Angelon totisesta ja synkästä taiteesta ja syventyy siihen.
1893.