Ja kun silmä kerran on kirkontorneihin kiintynyt, niin alkaa se hypellä rististä ristiin. Ja ne ne ovatkin, jotka muodostavat päävaikutuksen Rooman kaupungin katselijaan. Koetan niitä lukea, mutta haihdun pian. Eikähän se ole kuin pieni osa, joka nousee yli palatsien ja muiden rakennusten. Suuri joukko kaikkein vanhimpia on aikojen kuluessa hautautunut asuinhuoneiden seinien väliin. Vasta silloin, kun on tullut rukoushetki illoin tai aamuin ja kaikkien kirkkojen kellot ilmoittavat siitä, tuntee niiden paljouden. Tänne kuuluu se nytkin niin selvästi, suuret äänet sulavat pieniin ja kaikki pyrkivät kuin yhtyneenä virtana Pietarin kirkon kupoolia syleilemään.
Jo olisi aika astua alas. Johan on ehtinyt tarttua mieleen tuo kuva, jonka muodostaa sininen meri, ruskea tasanko, sinisen vihreät, vaaleahuippuiset vuoret ja punertavan valkea kaupunki lukemattomine ikkunoineen ja huippuineen, ja siellä täällä kohoaa jostakin puistosta suippo kuusen muotoinen sypressi ja petäjän sukuinen pinia, jonka solakan varren päässä oleva tuuhea latva on kuin aukaistu sateenvarjo.
Mutta heitämme vielä silmäyksen ihan jalkojemme alle. Siinä on Pietarin kirkon edustori, kahden pilarikäytävän syleilemänä, jonka keskustassa on suippo obeliski, Egyptistä tuotu, ja kaksi suihkulähdettä, jotka eivät koskaan lakkaa utuista vettä ilmaan puhaltamasta. Siinä ovat toisella puolella Vatikaanin pitkät huonerivit, laajat pihat ja vielä taampana korkeiden muurien ympäröiminä paavin yksityiset puutarhat, jonne ei ketään vieraita päästetä ja joiden piireistä ei astu ulos maailman ensimmäinen vanki, joka samalla kenties on maailman mahtavin hallitsija. Tornin vartija viittaa sinne sormellaan ja näyttelee, mitä teitä hän siellä ajelee ja käyskentelee kahden kardinaalin tukemana. Olisimme hänet nähneet mekin, jos tulimme aikaisemmin aamulla. Mutta nyt hän luultavasti istuu tuon ikkunan takana, josta joka ilta tuikkaa tuli puoleen yöhön, jossa hän silloin tällöin itsekin näyttäytyy ja josta on näköala yli sen Rooman, mikä ei enää ole hänen, mutta mitä hän ei vieläkään ole lakannut toivomasta. Onnistuneeko se koskaan, mutta on se ainakin toiveiden arvoinen, vaikkeivät ne toteutuisikaan—ja tuskinpa on ihminen kauniimman näköalan edessä milloinkaan turhempia haaveillut.
1893.
ROOMAN KATAKOMBIT.
Olimme laskeutuneet alas Pietarin kirkon kupoolista ja käyskennelleet kirkossa itsessään. Siellä kristityn maailman mahtavimmassa ulkonaisessa huippupaikassa, sen komeimmassa temppelissä tuli mieleemme ajatus mennä sinne, missä ovat tämän saman maailman matalimmat majat, ja me päätimme mennä katakombeja katsomaan.
Tiemme sinne kulki vanhan Forum romanumin kautta, läpi tuon maan sisästä kaivetun laakson, jossa ei enää ole paljon mitään jäljellä siitä, mitä se ennen aikaan oli. Ainoastaan joitakuita pystyssä säilyneitä pilareita, vähän useampia pilarien jalustoja, jotka osoittavat, missä se ja se temppeli ennen seisoi. Sitten muuan jotenkin säilynyt riemuportti myöhemmiltä ajoilta ja lyhyt palanen Via sacran (pyhän tien) kivitystä—siinä kaikki. Mutta on siinä kuitenkin tarpeeksi voidakseen karttain, kuvain ja etenkin ympäristön avulla täydentää, mitä puuttuu, ja ainakin likimain saada esille, millainen tämä roomalaisen maailman keskipiste on mahtanut olla. Ja kaunis paikka se lienee ollut. Tuolla toisessa päässä Kapitolium temppeleineen ja marmorisine jumalankuvineen, toisessa päässä riemuportti, josta kaikki voittajat tulevat sisään, vasemmalla Palatinon kukkula ja siinä sijaitsevat keisarien palatsit, oikealla taas temppeleitä, kaikki luultavasti marmorista tai ainakin marmorilla vuoratut. Kokoontua sellaiseen ympäristöön, Italian sinisen taivaan alle, kuuntelemaan sellaisia puhujoita kuin Cicero ja Cato ja vapaana kansalaisena päättämään koko maailman asioista—se mahtoi olla miehen arvoista tehtävätä. Ja sehän se olikin sitä ihannoitua antiikkia, jota me vielä tänäkin päivänä haikealla mielellä kuvittelemme sen raunioita kävellessämme.
Mutta samaan aikaan kuin Forum oli komeimmillaan ja Rooma mahtavimmillaan, alettiin sen perustuksia jo hiljalleen jäytää ja sitä sitkeästi piirittää lopullista valloitusta varten. Alettiin kaivaa noita maanalaisia vallihautoja, jotka kerran koko vanhan maailman pohjan kovertaisivat ja saisivat sen siihen paikkaansa luuhahtamaan. Ruvettiin kaivamaan katakombeja.
Katakombit ovat kaukana ulkopuolella kaupunkia. Sinne on pitkä ikävä tie kahden yksitoikkoisen muurin välissä ja tuntuu sitä kävellessä kuin todella olisi vuosisadat kuljettavana yhdestä aikakaudesta toiseen. Tien varressa tapaa vain muutamia harvoja muistomerkkejä, joista suurimmat Karakallan rakentaman kylpylaitoksen rauniot ja kolumbaariot, vanhat roomalaiset haudat. Sitten alenevat muurit ja Campania alkaa aueta eteen. Siinä, missä se varsinaisesti alkaa, on Pyhän Sebastianon luostari ja kirkko. Tämän kirkon alla on yksi katakombiryhmä, jonne mennään itsensä kirkon kautta. Siellä varustetaan meidät ja muut samaan seuraan sattuneet vahakynttilöillä, ja pieni rähjäinen munkki lähtee oppaaksi, varoitettuaan ensiksi, että pysyisimme tarkkaan hänen kintereillään, sillä kuuluu välistä tapahtuneen, että oudot ovat tänne eksyneet.
Varoitus onkin hyvään tarpeeseen, sillä munkki, jolla ei ole muuta tehtävää kuin luotsata muukalaisia, kiiruhtaa minkä ennättää meidän edellämme joutuakseen uusia tulijoita vastaanottamaan ja uusia juomarahoja ansaitsemaan.