Niin tapahtui Mayrhofeninkin pienessä kirkossa. Urut soivat, lapset ja papit lauloivat. Mutta oli tämä meidän kylämme nuoren miehen ensimmäistä virkatoimitusta juhlistamassa jotakin, jota ei paavin juhlassa ollut.—Pom! Pom!—ja taas—Pom! Pom!—pamahteli kirkon takana olevalta niityltä. Olivat korvat mennä umpeen, sydän ja rintakehä vavahtelivat, pääskyt pakenivat pesistään räystäitten alla, ikkunat tärähti.
Pataljoona asentoon!—Kunniaa!—komentaa tohtorikapteeni, ja kylän kaarti tekee kirkon seinämällä kunniaa, sill'aikaa kun muut ristinmerkkiä.
—Ladatkaa!—Lauk…!—ja kun kanuunan patruunat ovat loppuneet, pamahtavat pyssyt yhteislaukaukseen ja pahvitulpat pölähtävät savun kanssa korkealle ilmaan.
Komeata väkeä tuo kotoinen kaarti! Kylän parhaat nuoret miehet, joita ja joiden univormuja oli ollut hyvä aika ihailla toimituksen kestäessä. Takki harmaata sarkaa, ulottuen vain ristiselkään ja sopien mainiosti noihin solakoihin jänteviin vartaloihin. Housut mustat polvihousut. Sukat valkoiset. Kengät vuorimiehen mukavat, suuret, raudoitettuine pohjineen. Rintaa peittämässä heleän punaiset, kullalla kirjaillut liivit ja vatsan päällä leveä, kirjava nahkavyö. Päässä sitten töyhtöinen lierilakki, kiinnitettynä leuan alle mustalla nauhalla, Kirkon kunniavartio, paavin paikallinen sveitsiläiskaarti. On monenlaista menoa ja muotia tässä maailmassa, on senkin seitsemän seremoniaa. Mutta välipä tällä, kun kukin koettaa parastaan, antaa Jumalalleen sen, mikä hänen mielestään on Jumalalle tuleva—antaa hänelle vuoriseinäinsä sataisen kaiun, antaa ilonsa tämä, kun tuo surunsa, uhraa riemunsa yksi, kun toinen huokauksensa ja vaikerointinsa. Älkäämme naurako, ettei meitä naurettaisi!
Jumalanpalvelus on kirkossa päättynyt ja kaarti asettuu taas kujaksi kirkon edustalle. Soittokunta, joka jumalanpalveluksen aikana on ollut läheisessä ravintolassa, saapuu sekin paikalle marssia soittaen. Vähitellen alkavat ihmiset tulvia ulos kirkosta samassa järjestyksessä kuin olivat sinne menneet. Nyt ei olla enää niin totisia ja juhlallisia kuin äsken kirkkoon mentäessä. Soittokunta asettuu saattueen etunenään ja viepi iloista marssia kaiuttaen papit, viranomaiset ja muut lähellä kirkkoa olevan ravintolan edustalle, jonka oven päällä on kirjoitus: »Willkommen Primitziant!» (»Tervetuloa vastavihitty!») Ravintolan edustalla soitetaan vielä muuan kappale, kaarti ampuu yhteislaukauksen, ja nuori pappi menee pappien, viranomaisten, sukulaistensa ja muiden valittujen kanssa ravintolaan juhla-ateriaa nauttimaan. Muu väki vetäytyy toiseen vastapäätä olevaan ravintolaan, jossa soittokunta soittaa, ja kaarti on tilannut itselleen paikan kolmannessa. Pian kuuluu iloista sorinaa, laulua ja lasien kilinää kaikkialla kirkon ympäriltä. Ravintolan edustat, parvekkeet ja varjoisat puutarhat ovat täynnä juhlapukuista ja keveämielistä kansaa, jota eivät maalliset eivätkä taivaalliset huolet rasita. Näkö on todella ihana ja kauneutta täynnä tuossa heleän auringon valaistuksessa viheriäin vuorten seinien välissä, ikilumisten alppien alla.
Illalla riemu vasta oikein remahtaa. Silloin pistää nuoriso tanssiksi ravintoloissa. Huilut, mandoliinit, sitrat soivat ja ketteräjalkaiset parit tanssivat sekä uuden- että vanhanaikaisia tansseja. Yksi näistä viimemainituista muistuttaa kasakkatanssia nivelten notkistamisineen ja korkealle ilmaan hyppimisineen. Hyppiessään naisensa ympärillä lyö kavaljeeri yhtämittaa käsillään pohkeihinsa ja istuimiinsa, josta syntyy rätinä kuin rakettien räiskyessä. Sitten tarttuu hän naiseensa, pyöräyttää häntä, heittää häntä korkealle ilmaan ja jatkaa taas tasajalkatanssiaan.
Ja kaikki tuo tapahtuu köyhän munkin kunniaksi, joka nyt lopullisesti on eronnut maailmasta, joka ei enää voi sen iloihin ottaa osaa, jolla ei saa olla, ei rahaa, ei tavaraa, ei taloa, ei kotoa, ei ystäviä eikä —vanhempiakaan. Sillä heistäkin hän nyt parin päivän vierailun jälkeen eroaa, vetäytyäkseen jonnekin luostariin ja sinne hautautuakseen. On hän koko ajan vähän alakuloinen ja raukea tuo nuori jäntevän näköinen mies. Mahtoi pysyä isänsä, tavallisen talonpojan ammatissa, elää ylhäällä viileässä vuoristossa karjaa paimentaen tai vieraita kukkulalta kukkulalle opastaen. Ehkä olisi siitä ollut ilo isompi— ainakin hänelle itselleen.
Kyläläisilleen hän nyt kylläkin ison ilon valmisti, antoi heille tervetulleen tilaisuuden juhlimiseen, johon he täällä kyllä muutenkin ovat valmiit.
Niin, jäi mainitsematta, että äskeinen pappi saarnassaan huomautti näitä mayrhofenilaisia vielä siitäkin, että heille saattaa kerran vielä olla suuri etu siitä, että heillä on tarvittaessa tämä sukulainen ja tuttava heidän puolestansa puhumassa. Sillä hänestä tulee ehkä pyhä mies ja aivan varmaan on hän kerran pääsevä taivaaseen. Ehkä eli näillä juhlimisilla siis aatetta ja tarkoitusta enemmän kuin ensi näkemältä näyttikään.