Niin kävi minullekin ensi koetuksella, aikoessani pyrkiä Ahornin huipulle.
Olin yöpynyt majaan, joka on rakennettu noin tunnin verran vuoren huippua alemma. Varhain aamulla olin lähtenyt liikkeelle välittämättä tuulesta, joka koko yön oli raskaasti kuin kotoinen syystuuli huoahdellut nurkissa ja yhä vain tuntui kiihtyvän. Tie kulki alussa harjanteiden kuvetta painanteessa, jossa tuuli tuntui vähemmin. Mutta kun tie nousi ja harjanteet painuivat, silloin alkoi viskellä venettä. Luotin painolastiini ja ponnistin ylemmä polkua, joka kulki milloin kovaksi iskeytynyttä kinosta, milloin sulaa maata.
Mutta kuta ylemmäksi pääsin, sitä alemmaksi täytyi painua pään ja sitä köyrymmäksi nöyrtyä selän. Tuuli siellä piti verrattain vähän melua itsestään, sillä kun ei ollut puita eikä pensaita, joihin se olisi voinut säveleitään soittaa. Ei ollut vaatteissanikaan paljon irti revittävää eikä se sitä koettanutkaan. Sillä oli toinen taktiikka. Tultuani kokonaan pois selänteiden suojasta se aikoi tehdä tehtävänsä sen enemmittä mutkitta. Sen tarkoituksena oli nähtävästi sopivan tilaisuuden tullessa temmata syliinsä koko mies ja heittää koppinsa alas. Tuuliaispäät siellä ylhäällä ovat tottuneet kiviäkin liikuttelemaan niinkuin heinätukkoja. Jos se olisi onnistunut, niin olisin juuri saapuessani sen selänteen päälle, josta alkoi nousu itse huipulle, lentänyt sen yli ja samaa tietä tuhansia metrejä suin päin soraisia ja lumisia rinteitä alas aina Tsillerlaaksoon. Minulla oli kuitenkin hiukan verran enemmän painokiloja kuin tuulella voimakiloja. Sen huomattuaan se otti vauhtia ylhäältä päin, ryntäsi alas huipun kuvetta ja nujerti niskasta. Ei ollut yrittämistäkään ylemmä, ja mitäpä sinne juhlimaan, kun oli tämmöistä vieraan vastaanotto.
Olin tuulen painosta lyykähtänyt huipun juurelle nelinkontin polvilleni kuin pelästynyt pakana epäjumalansa jalkain juureen. Ahornin jyrkkä keila seisoi harmaan ruskeana ja synkkänä hiukan ylempänä. Ymmärsin siinä kaikkien alku-uskontojen synnyn, luonnonvoimien palvelemisen salaisuus oli minulle selvinnyt vuosituhansien takaisten sukuni perinnäismuistojen peitosta. Tuntien omien voimieni täydellisimmän avuttomuuden minua väkevämpien voimien rinnalla valtasi minut kyyristyvä kunnioitus, pelko ja kammo, jommoista en sillä tavalla ollut missään tilaisuudessa ennen kokenut. Ymmärsin pelon ja kammon alku-uskontojen yksinkertaiset opit, jotka vaativat suin päin maahan heittäytymään suuremman edessä. Samalla oli kuin olisi pitänyt alkaa hokea jotakin, ei rukousta, vaan lepytysloihtua: »suostuos suuri jumala, viihtyös vihainen valta…» tai jotakin semmoista.—Kun tulin järkiini, tahdoin potkia tutkainta vastaan, hivuttautua kuin varkain istualleni ja jäädä katselemaan ympärilleni, saadakseni viedä edes jotakin muistoa. Mutta silloin Hän—jumal-jättiläinen tuossa ylempänä kietaisi hartioilleen pilven. Ja silloin minä lähdin, lähdin taakseni katsomatta ja kasvoni verhoten.
Kun tulin alas majaan, sanoi tarjoilijaneiti: »Hän on paha tänään.» Se oli siis heillekin »hän»!—olento, kuinka korkea sitten lienee ollut, en tullut kysyneeksi, mutta sen olen aina huomannut, että vuoristolaiset varsinkin jonkin onnettomuuden yhteydessä puhuvat korkeista huipuista yhtä suurella kunnioituksella kuin Jumalasta ja paljon suuremmalla kuin paavista.
* * * * *
Mutta toisen kerran oli »Hän» paremmalla päällä. Lähdin uudestaan liikkeelle laaksostani noin kuukauden päästä, varasin tyynen elokuun päivän, ja sen kaikkein tyynimpänä iltana pääsin kuin pääsinkin Ahornin korkeimmalle huipulle. Ihan ilman vaivaa ja vavistusta se ei kuitenkaan tälläkään kertaa käynyt. Vaikka ottikin luokseen ja salli olalleen istua ja otsaansa silittää antoi kivisfinksi kuitenkin aikaa tuta, kuka hän oli ja kuka minä kuolevainen.
Olin illan suussa vähän ennen auringon laskua tullut samalle paikalle, mistä viimeksi olin saanut kääntyä. Kaitainen jyrkkä ura lähti viemään viistoon ylöspäin keilan kuvetta. Toisella puolen oli melkein kohtisuora kallioseinä, toisella niin äkkijyrkkä sorainen rinne, että jalan koskettamat kivet kohta rapisivat alas ja menivät menojaan syvyyteen. Jos päätä huimasi tai askel petti, alas menit samaa tietä. Vapisutti nousta, mutta oli myöhäistä kääntyäkin. En oikein tiedä, kuinka tulin pahimmista paikoista yli … taisin taas olla nelinkontin, tehdä lupauksen, että jos tämän kerran hengissä päästät, en toista kertaa yritä. Sekö lie auttanut, sillä kun taas seisoin jaloillani, huomasin olevani turvallisessa paikassa, kasaantuneiden kalliomöhkäleiden välissä, jossa kivet jalkaini alla eivät enää liukuneet.
En näe tästä vielä mitään siitä, mitä olin tullut katsomaan. Ei tee mieleni vielä katsellakaan ympärilleni. Minulla ei ole muuta tietoisuutta kuin se yksi ja ainoa ajatus: kuinka olen pääsevä takaisin samaa tietä, jota olin tullut, ja jota on oleva monta vertaa vaikeampi laskeutua kuin oli ollut nousta?… Silloin kohahtaa korvaani kosken ääni ja sen seasta junan vihellys hyvin heikosti ja hyvin kaukaa. Se kuuluu kuin suuren näkinkengän sisästä, sikinsokisten kallioiden aukosta. Kuulohäiriötä seuraa näköhäiriö. Nousen askeleen ylemmä, ja silloin on kuin olisivat taivaan pilvet yhtyneet ympärilleni kehään ja katselisivat minua ensin uteliaina ja kummastellen, sitten kuin hymyillen ja kehoitellen nousemaan ja tulemaan. Ne ovat Tyrolin lumisia huippuja, jotka vetinen himmentynyt silmä oli vetänyt siihen ihan eteensä penikulmain päästä, ja jotka se samassa selvinneenä siirtää oikeihin paikkoihinsa, yhdet ihan lähelle, toiset häivenevään kaukaisuuteen taivaan rannimmaisille rajoille.
Astuin viimeiset askeleet ja istahdin Ahornin ylimmälle kivelle, jota ylempänä en ole ollut enkä taida enää omin voimineni tullakaan. Eikä se taida olla juuri tarpeellistakaan, sillä tuskinpa tästä nähty maisema enää muuttuisi, vaikka sen saisi nähdä vielä jotakin tuhatta metriä ylempääkin. Meri on sama meri, katsoipa sitä komentokannelta tai maston huipusta.