Retki jäätikön reunalle oli antanut kaikkea nautintoa ja tyydytystä. Ensin voimia ponnistava kävely sinne ylös; ihminen kuin uudistunut ja ilmojen kylvyssä puhdistunut.
Ylhäällä siellä perillä paisteinen päiväkausi häikäisevässä kirkkaudessaan uinuvien lumihuippujen juurella, ja jännittävä myrskyinen yö, ja sitten taas ihana aamu. Matkailijamajassa kaikki kulttuurin mukavuudet ja hauskuudet; olimme siellä syöneet ja juoneet, olimme seurustelleet miellyttäväin, iloisten ja tyytyväisten ihmisten kanssa; oli soitettu ja laulettu, ja tarjoilijatytöt olivat illalla tanssineet nuorten oppaiden kanssa, pojat jalkaa kattoon heittäen. Yön olimme nukkuneet mukavilla vieterivuoteilla.
Astelimme nyt siis mitä parhaimmassa mielentilassa alas laaksoon. Lunta oli kyllä puoli polveen, mutta jos hiukan upotti, vei se askeleen samalla alaspäin eikä rasittanut. Semmoisissa tilaisuuksissa ja mielentiloissa ei ihminen tavallisesti ajattele muuta kuin itseään. Hän on omaa mielihyväänsä täynnä, ja jos hän muistaa muita, niin muistaa hän heitä vain toivoakseen heitä osallisiksi samaan hauskuuteen— lisätäkseen siten omaansa. Hän saattaa olla niin heltynyt kaikesta siitä hyvästä, mitä maailma hänelle tarjoo, että vesi liikutuksesta silmään kihahtaa. Kyllä on tämä kulttuuri sentään kaikkine mukavuuksineen…! Onhan suorastaan suurenmoista, että se tahtoo ja taitaa ojentaa meille auttavan kätensä niin sanoakseni pohjan pimeimmilläkin perillä, kaikkein kolkoimmissakin, asumattomimmissakin erämaissa. Kuinka hellää huolta rakas maailma pitääkään meistä helmalapsistaan!
Erityisellä ihailulla ajattelin varsinkin matkailijamajaa, tuota pientä hotellia, jossa olimme saaneet suojaa ja jossa meitä oli kohdeltu niin kodikkaasti kuin ainoastaan Tyrolin majatalojen väet voivat vieraitaan kohdella. Majatalon miellyttäväisyyttä meidän silmissämme lisäsi vielä se, että se oli yksinomaan luonnonihailijain iloksi rakennettu sinne korkeuteensa ja että rakentaminen varmaankin oli tapahtunut suurilla ponnistuksilla ja kenties uhrauksillakin. Sillä paitsi seinäkiviä oli kaikki rakennustarpeet täytynyt sinne muualta tuoda—arvattavasti pienten aasien tai jäntteröiden vuorihevosten selässä—lattiat, katot, ovet, sitten huonekalut, makuuvaatteet, keittiön tarpeet, ja ruokatarpeita tuotiin yhä edelleen joka päivä alhaalta laaksoista kilometrien syvyyksistä. Kun majatalo oli alkanut käydä pieneksi yhä lisääntyvän matkailijatulvan takia, niin oltiin siihen nyt vielä rakentamassa yhtä suuri jatko entisen lisäksi. »Jos ensi kesänä tulette, niinkuin varmaan teette, on täällä oleva jokaiselle erikoishuone, ja toivon teidän viihtyvän kauemminkin», oli isäntä sanonut, »ja me rakennamme verannan tähän, tästä on suurenmoinen näköala, kunhan usvat haihtuvat.» Me tietysti lupasimme tulla, ja me olimme omasta puolestamme erinomaisen tyytyväisiä kaikkeen ja me olimme vakuutetut siitä, että kaikki olisivat tyytyväisiä myöskin meihin, sillä olimmehan mekin puolestamme olleet vaikuttamassa siihen, että näitä kaikkia tämmöisiä saattoi rakentaa ja ylläpitää tuhansien iloksi… Näistä puhelimme ja huikkasimme väliin, niinkuin on tapana vuoristossa, ja kallioiden kaiku vastasi hyväksyvästi huutoihimme.
—Mikä ihmeen elävä tuo on?—ja me pysähdyimme katsomaan alas, valmiina vastaanottamaan jotakin uutta ja omituista. Sillä vuoristossa saa välistä nähdä hyvinkin hullunkurisia näkyjä. Siellä tulee sangen usein risukimppu vaeltaen vuorenrinnettä ikäänkuin omin voimin; kun se saapuu lähemmä, ei vieläkään näe muuta kuin risukimpun, joka jalatonna hiljalleen polulla keinahtelee. Vasta kun on päässyt ohi ja katsoo taakseen, huomaa, että sen alla on sittenkin jalat—aasin jalat. Toisen kerran tervehtää sinua ihmisäänellä heinäruko, ja sen sisästä kiiluu silmäpari, mutta ratkaisematta jää, oliko sen alla mies vai nainen.
—Sehän on lautakuorma!
Se oli todellakin lautakuorma, joka hiljaisessa tahdissa huojahdellen mateli vuoren alta jyrkkää polkua. Alempana tuli toinen ja kolmas samanlainen. Ne nousivat niin vaivalloisesti ja hitaasti, että tuskin liikkuivat. Ajattelin, että kuorman alla oli aasi tai kaksikin.
Siinä on kuitenkin vain yksi ainoa mies, ja hänellä on hartiainsa ja päänsä varassa ainakin puoli tusinaa lautoja. Niin mahtavaa taakkaa emme olleet vielä ennen nähneet kenenkään kantavan. Kantaja pysähtyy kohdallemme ja laskee taakkansa hetkeksi kallion kielekkeen päälle, voidakseen sen siitä sitten kumartumatta ottaa. Hän ja hänen toverinsa tuolla alempana ovat menossa matkailijamajalle, viemässä lattialautoja sen lisärakennukseen.
Meni siinä mieleni vähän ymmälle, en osannut sanoa juuri sitä enkä tätä. »On se melkoinen taakka», virkoin kuitenkin.—»Oo jah!»—Hän ei läähättänyt, sillä oikein sydämensä pohjaa myöten uupunut ei läähätä, hengittää vain vaivalloisesti ja matalasti, saamatta keuhkoihinsa täyteen asti ilmaa. Silmä oli jäykkä ja sen pohja ikäänkuin kuivunut. Kysyin, paljonko hänelle maksettiin palkkaa tästä työstä. Hän mainitsi summan, jonka sai kilolta laaksosta kannettuna matkailijamajalle. Se oli minusta mitättömän pieni. »Mutta miksi täytyy ihmisten kantaa? Miksi ei käytetä kantojuhtia?» kysyin minä vielä.—»Tie on liian jyrkkä juhdan nousta.»—»Ihmisen täytyy siis tehdä juhdan työ?»—»Jah, gewiss.»
Askeleeni eivät enää olleet niin joustavat kuin äsken. Mieli oli joutunut hiukan pois sopusoinnusta sen ihanan ja suurenmoisen maiseman kanssa, joka aukeni edessä. Sinne on siis täytynyt kuljettaa kaikki ihmisten selässä: sänky, jossa olin maannut, matrassi, jonka päällä olin loikonut, penkit, joilla istunut, pöydät, joiden ääressä syönyt, ruuat, juomat—olutkin. Kaikki oli sinne kannettu ihmisten selässä taakkansa alle nääntyvien, lumessa paarustavien, pehmoisessa, upottavassa, tämmöistä mäkeä…! En ollut tullut sitä eilen ajatelleeksi.—No niin, se nyt on niin—mitä se minuun kuuluu—ja minä taisin heilauttaa keppiäni ajaakseni luotani jotakin epämieluista, joka kuin itsepintainen kärpänen oli alkanut surista ympärilläni. Mutta se surisi siinä sittenkin.