Mies ei liikahda, ei näytä meitä näkevän eikä kuulevan. Mutta kuitenkin hän syyttää minua jostakin, enkä minä yritäkään puolustautua, en edes itsenikään edessä. Minua hävettää ja minun sydämeeni koskee. En voi pysähtyä puron viereen nurmikolle, en heittää katseeni ihastunutta hyvästiä sinivalkoisille huipuille. Silmäkalvon pohjaan on lähtemättömäksi kaihiksi tarttunut kuva ratakiskon vieressä makaavasta miehestä, jonka huulilta itkee hänen rasituksensa veri. Vuoristostakin, yläpuolelta pilvien, jossa kuvailin kaiken olevan oikeutta, sopusointua ja rauhaa, täytyi minun siis viimeisenä vaikutuksena viedä muistutus elämän iankaikkisesti sovittamattomista ristiriidoista, toisten orjuutuksesta toisten iloksi—jotka ristiriidat olivat olemassa jo silloin, kun pyramiidit tehtiin, joista voisivat puhua kivet kaikissa kirkoissa ja taiteen temppeleissä ja joita ilman ei näytä saatavan kohoamaan kaikkein vaatimattominta matkailijamajaakaan.