Olen mielestäni auttamattomasti typerä, mutta sinä katsot nyt minuun niin hyväntahtoisesti, melkein hellästi, että yhtäkkiä taas saan rohkeutta sanoa:
"Minä kyllä luulen, että tulette saamaan viran, koska olette käynyt jatko-opiston ja teillä myös on todistus seminaarista … ja pannaan myöskin merkitystä laulunopetukseen. Olen ajatellut, että kaikille suomalaisille kansakoululapsille olisi opetettava myöskin kanteleen soittoa."
"Soitatteko kannelta?"
"En minä. Entä te?"
"Hiukan."
"Sehän on suurenmoista—täällä on eräs metsänvartijan vaimo, joka soittaa aivan erinomaisesti kannelta, ja sen mies osaa tehdä niitä—saan muuten sanoa terveisiä eräältä tuttavaltanne—tai oikeastaan niin, että hän varmaan olisi lähettänyt niitä, jos olisi tietänyt … eräs ihailijanne."
Ja päästyäni vihdoin puheen alkuun, en saa itseäni keskeytetyksi ja minä kertoa hulautan yhteen menoon kohtauksesta Konttisedän kanssa.
"Hänkö, Tapiosetä … se herttainen äijä … me ristimme hänet
Tapiosedäksi."
"Hän nimitti teitä metsänneidoikseen … kohta sen jälkeen, kun hän oli teistä eronnut, hän löysi lampaan vuonan, jolta oli jalka poikki."
"Ai."