Jos nyt satuttiin aamupuolella menemään vieraisille, niin tapahtui aika usein, että pihalla nähtiin tepastelemassa vanha, kumarahartiainen nainen. Se oli entisen kauppiaan leski, rouva Johnsson, Minna Canthin äiti, joka »yläpuolen» kivijalassa piti sahdinkauppaa ja teki sen vaikutuksen kuin olisi hän ollut talon haltija, joka antoi sille sen tunnetun kauppaonnen.
Soikea pihamaa erotti talon kaksi puolta toisistaan, alapuolen, jossa lankapuoti oli, ja yläpuolen, jossa rouva Canth asui. Yläpuolelle vei korkeat rappuset ylös verannalle, josta mentiin sisään. Ensin oli siinä kylmä porstua ja aukeni kaksi ovea, toinen suoraan salonkiin, toinen lämpimänä etehisenä käytettyyn huoneeseen, joka samalla oli jonkinlainen konttorihuone, seinillä laskuja ja konossementtejä.
Tavallisesti oli emäntä jo salongin ovella vastassa vieraitaan ja tervehti heitä hänelle ominaisella herttaisella, iloisella lämmöllä, säännöllisesti moittien tulijoita siitä, että olivat olleet niin kauan käymättä, jos olivat pitäneet päivänkään väliä.
Etuhuoneesta mentiin salonkiin. Se oli kohtalaisen iso, soikulainen huone, sisustettu tavalliseen porvarilliseen tapaan ilman mitään erikoista leimaa asujastaan. Kadunpuolisella seinämällä, kahden kukkasilla koristetun ikkunan välissä, oli resoorisohva tavanmukaisine tyynyineen, sen edessä pöytä, jonka päässä oli kaksi mukavaa nojatuolia ja iso sohvaan kuuluva mukava rottinkinojatuoli. Toisilla seinämillä oli hyllypöytä, kirjahylly ja jokin pienempi pöytä ja joukko tuoleja. Sohvan päällä oli laakeriseppeleen ympäröimänä miehen medaljonkikuva, josta usein laskettiin leikkiä kysymällä, oliko se Snellmanin kuva vai lehtori Canth vainajan. Varsinaisia taideteoksia ei näkynyt, mutta sen sijaan oli seinillä, pöydillä ja telineillä joukko valo- ja väripainokuvia, joiden joukossa kerrankin luin seitsemän Vapahtajan kuvaa. Salonki olisi voinut olla kenen herrasväen tahansa, ja vaikka se samalla oli kirjailijan työhuone ja tuo pyöreänurkkainen sohvapöytä oli hänen työpöytänsä, ei siinä näkynyt mitään, joka olisi tästä työstä muistuttanut, ellei ota lukuun jotakuta käsikirjoitusvihkoa, joka kuitenkin kohta vieraiden tultua katosi joko pöytäliinan alle tai upposi kirjailijan avaraan taskuun. Pöydällä ja etaseerilla olevat kirjat ilmaisivat kuitenkin, että tässä huoneessa henkisillä harrastuksilla oli etusija. Ne olivat melkein aina uusinta, tuoreinta ja parasta kirjallisuutta, jota rouva Canth uutterasti viljeli. Vähemmän kaunokirjallisuutta, sillä romaaneja ei hän juuri rakastanut, enemmän filosofista, esteettistä ja etenkin kaikenlaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä käsittelevää. Hänen lempikirjansa oli kuitenkin Tuomas Kemppiläisen »Kristuksen seuraamisesta», joka ei kyllä ollut koskaan esillä salongissa, vaan kuului olevan hänen yöpöydällään makuuhuoneessa, jossa hän sitä joka ilta ennen maata menoaan tutki.
Sanoin, ettei Minna Canthin salongissa ollut mitään, joka olisi antanut sille persoonallista, hänelle itselleen ominaista leimaa. Oli siinä kuitenkin yksi paikka, tuo hänen jo mainitsemani keinutuoli. Se oli mukava, suuri mööpeli ja kutsuttiin sitä hänen »valtaistuimekseen». Siinä istuen kirjoitti hän enimmät, ehkä kaikkikin teoksensa, siitä hallitsi hän ympäristöään, antoi käskyjä ja määräyksiä puotiin ja kyökkiin, siinä piti hän seuraa vierailleen, siinä suri, iloitsi, unhotti huolensa ja souti pois suuttumuksensa, kun tyhmät, ahdasmieliset ihmiset ja ilkeät arvostelijat joskus saivat hänen hermonsa kiihtymään. Mielestäni on tämä kirjailijatuoli siksi merkillinen, että esim. Kuopion isänmaallisen seuran sopisi toimittaa se kokoelmiinsa ja samalla koettaa hankkia haltuunsa myöskin rouva Canthin käsikirjoitukset.
No niin! Istuttiin siis Kanttilan salissa, rouva itse keinussaan, jonka hän poikkeuksetta tarjosi toisten istuttavaksi, mutta jonka toiset poikkeuksetta hänelle »luovuttivat», vieraat sohvassa ja nojatuoleissa ja, jos seura oli suurempi, puutuoleilla. Ja niin alkoi puhelu.
Tavallisesti alkoi se niin, että rouva Canth merkitsevästi kysyi toisesta toiseen katsellen:
—N-n-no?
Kysymys merkitsi joko:—no, mihinkä päätökseen nyt olette tulleet siitä asiasta, josta oli puhe viime kerralla?—tai:—no, mistäs päästä nyt lähdetään?
Aina niitä oli päitä mistä lähteä, jos ei muilla, niin ainakin rouvalla itsellään ja pian oli puhelu tai väittely vilkkaassa käynnissä.