Ja siitä tuli pitkät haaveilut, miten ihmiset sen keksinnön avulla vähitellen vapautuvat materiasta, muuttuvat nerokkaammiksi, hienommiksi, henkisemmiksi…
—Ja lopulta ehkä kaasuna, hienona hajukaasuna, eetterinä, eteerisinä olentoina liitelevät kohti korkeuksia? Rouva Canth purskahti muiden kanssa iloiseen, sydämelliseen nauruun, sillä hän rakasti paradokseja ja yhtyi niihin aina, vaikka ne olisivat koskeneet hänen rakkaimpia lempiaatteitaan. Ja tulevaisuuden ruokakaasua odottaessa ja sen asemasta tuotiin kahvitarjotin sisään.
—Kahvin minä kuitenkin tahtoisin kahvina juoda! nauroi rouva Canth ja kävi nauttimaan mielijuomaansa, jota hän omain puheidensa mukaan tyhjensi toistakymmentä kuppia päivässä, tuoden puolustuksekseen Balzacin, joka »eli ja kuoli 20,000 kupista kahvia».
Vaikka nyt siis olisi lähdetty puheisiin kuinka totisista ja syvällisistä asioista tahansa, niin tavallisesti sitä aina lopulta päädyttiin leikkipuheisiin ja juuri se se teki seurustelun rouva Canthin kanssa niin viehättäväksi ja virkistäväksi. Hänen herttainen naurunsa tempasi jäykimmätkin ja kankeimmatkin mukaansa. Seuranaisena ja ympäristönsä elähyttäjänä oli hän ensimmäisiä. Siihen ei vaikuttanut ainoastaan hänen kykynsä itse kertoa, mutta myöskin taitonsa panna muut kertomaan ja esiintuomaan parhaat puolensa. Jokainen, joka tuli hänen kanssaan tekemisiin, oli hänestä joltakin kannalta katsottuna intressantti ihminen. Vaikkei hän suinkaan umpimähkään ihaillut ihmisiä ja vaikka hän useinkin varsin sattuvasti ja pistävästi toi esiin tuttavainsa ja ystäväinsä heikkoudet, niin oli hän jo seuraavalla hetkellä valmis esittämään heidät siinä edullisessa valossa, jossa hän yleensä näki ihmiset. Pieninkin sympaattinen piirre esim. jossakin hänen vastustajassaan, joka häntä oli jotenkuten julkisessa tai yksityisessä arvostelussa pahoin pidellyt, riitti muuttamaan hänen mielipiteensä asianomaisesta. Pappien kanssa eivät välit yleensä olleet hyvät, sillä monessa kirjoituksessaan oli rouva Canth heitä kolhinut ja he häntä, ja oli hän virallisen kirkon edustajista muodostanut itselleen jotenkin epäedullisen käsityksen. Mutta kerran sattui Minna Canth vierailemaan eräässä rauhallisessa maalaispappilassa. Ja katseltuaan elämää siellä ja hengitettyään sitä herttaista ilmaa, joka on niin useille maalaispappiloille omituinen, tuli hän niin liikutetuksi, että kyynelsilmin virkkoi:—»Voi, voi, kuinka hyviä ihmisiä ne papit kuitenkin ovat … minkätähden niitä niin sätitään ja moititaan!»
Voisin lopettaa nämä muistelmani tähän, mutta kun Kanttilasta oli aina vaikea erota ja kun täytyi uudelleen ja aina uudelleen istuutua sijalleen, jossa jo tuntikausia oli istunut, niin noudatan vieläkin talon vanhaa tapaa.
Mainitsin hänen kyvystään selostaa lukemainsa kirjain sisältöä. Se ei ollut ainoastaan suureksi huviksi, mutta vielä suuremmaksi hyödyksi niille, joilla oli onni siitä nauttia. Tekemällä selkoa siitä kirjallisuudesta, jota hän niin hartaasti viljeli, teki hän sillä suuren palveluksen niille, joilla ei ollut tilaisuutta kirjallisuuden hankkimiseen eikä aikaa sen lukemiseen. Kirjat maksavat rahaa ja kalliita teoksia lukee ja lainaa mieluummin kuin ostaa. Olen esim. minä suuressa kiitollisuuden velassa rouva Canthille siitä, että sain häntä kuulemalla ja häneltä lainaamalla tutustua Brandesin, Tainen y.m. kallishintaisiin teoksiin. Paljon hän senkin kautta vaikutti niiden uusien aatteiden levittämiseen ja tunnetuksi tekemiseen, jotka häntä elähyttivät. Sillä paljon oli niitä nuoria miehiä ja naisia, jotka tässäkin muodossa saivat käyttää hänen vieraanvaraisuuttaan hyväkseen. Eivätkä ainoastaan Kuopiossa asuvat, mutta myöskin siellä vierailevat ja kauttakulkevat.
Ja niitä, noita satunnaisia vieraita, niitä oli sadoittain. On usein kummasteltu, miten »tuo lankapuodin rouva», »tuo pikkukauppias tiskinsä takana tuolla kaukana Kuopiossa» voi pysyä niin pirteänä mieleltään, niin avara-aatteisena, ja miten hän voi saavuttaa semmoisen ihmistuntemisen. Etupäässä tuli se tietysti siitä, että pirteys, avara-aatteisuus ja ihmistuntemus olivat synnynnäisiä, mutta hyvin paljon vaikutti siihen, ettei hän päässyt jäykkenemään ja maatumaan, sekin, että hän piti talonsa ovet selki selällään kaikille, jotka tahtoivat sinne tulla. Ostajat, kauppaystävät ja kauppamatkustajat tarjosivat ainaista tilaisuutta havaintojen tekoon ihmisistä. Ylioppilaat, taiteilijat, kirjailijat, näyttelijät ja yleensä kaikki henkisiä asioita harrastavat henkilöt, miehet niinkuin naisetkin, toivat tullessaan tuoreita tuulahduksia ulkomaailmasta ja pitivät hänet m.m. pääkaupungin rientojen tasalla. Varsinkin kesäiseen aikaan sai olla varma tapaavansa Kanttilan verannalla tai salongissa uusia kasvoja. Ja joka kerran oli yhden kerran ollut siellä, hän tuli kyllä toistekin. Yhtä paljon kuin he häneltä oppivat, oppi hän heiltä. Ja jos oli joku, joka häntä enemmän huvitti ja miellytti, sai se kunnian tulla pyydetyksi asumaankin hänen luonaan ja melkein aina oli hänellä kesäaikoina joku vieras asumassa eräässä suuressa huoneessa, jonka ikkunat antavat Kirkkotorille päin. Tervetulleimpia vieraita oli rouva Canthille aina tohtori Kaarlo Bergbom, jolle hän kernaasti myönsi olevansa suuressa kiitollisuuden velassa hyvistä kirjallisista neuvoista ja joka vuorostaan taas ei ole vähemmässä velassa rouva Canthille Suomalaisen Teatterin puolesta. Teatterin käynnit Kuopiossa olivat muuten juhlahetkiä rouva Canthille, ne kun tarjosivat harvinaisen tilaisuuden hänelle niin tarpeellisiin herätyksiin draamallisena kirjailijana. Vaikka teatteri, joko Suomalainen tai Maaseututeatteri, jonkin kuukauden vuodessa vierailikin Kuopiossa ja rouva Canthilla siis oli hiukan tilaisuutta näyttämöllisten vaikutusten tutkimiseen, pysyy kuitenkin salaisuutena, miten hän niin perin pohjin oli perehtynyt teatterin tekniikkaan, vaikka niin vähän oli teatterin kanssa tekemisissä.
Melkein kaiken aikansa vietti rouva Canth Kuopiossa, sinne kerran tultuaan. Kerran nuorena tyttönä lienee hän käynyt Pietarissa, mutta se onkin hänen ainoa ulkomaanmatkansa. Helsingissä hän silloin tällöin kävi, mutta sielläkin harvoin. Ja päävaikutuksenaan hän näiltä pääkaupunkimatkoiltaan kertoi koti-ikävänsä. Vasta sitten, kun hän istui keinutuolissaan perheensä ja monien tuttaviensa piirissä, oli hän siinä ympäristössä, jossa parhaiten viihtyi. Kuopiossa oli muutenkin niin hyvä olla. Ei ole toista kaupunkia Suomessa, jossa ympäristöt olisivat niin kauniit, vaihtelevat ja viihdyttävät. Rouva Canthin asunto oli melkein keskellä kaupunkia, tuomiokirkon juuressa ja aivan kauniin kirkkopuiston partaalla. Tuon tuostakin, kuului sinne hänen kirjoituspöytänsä ääreen kumeat tornikellon lyönnit ja torninvartijan vastaukset kolmikulmaiseen äänirautaan. Sunnuntaisin avasi hän ikkunansa veisuuta ja urkujen soittoa kuullakseen ja nautti siitä sanomattomasti. Siinä oli aina tunnelmaa ja se herätti sitä. Kun hän, uupuneena istumaan, lähti säännöllisille aamu- tai iltapäiväkävelyilleen, oli siinä tuuhea kirkkopuisto, josta sitten voi laskeutua vilkasliikkeiseen laivarantaan kansanelämää katselemaan ja ulottaa retki rantakatuja myöten Väinölänniemelle ja sen ympäri. Lähellä juhlakenttää olevassa niemekkeessä, jossa Kallavesi aukeaa kahdelle haaralle, oli hänen mielipaikkansa, johon hän aina pysähtyi laineiden loiskinaa kuulemaan. Ja kun kyllästyi niihin näköaloihin, joita niemen puiden välitse aukeni, oli toisaalla Valkeisen tie, ihana Alava ja Huuhanmäki, oli Savilahti ja Kelloniemen tie. Mutta ennen kaikkea oli komea Puijo, jonne rouva Canth oli valmis kiipeilemään milloin vain seuraa sai ja jonka teiden varsille rakennetuissa huvimajoissa hänet useinkin voi tavata kesäpäivinä kirja kädessä istumassa. Hänen lemmityin lempipaikkansa oli kuitenkin Myhkyrin kallioinen saari.
Siinä oli eräässä pienessä suojaisessa poukamassa tasainen rantakenttä ja sinne hän suuressa, avarassa perhevenheessään oli valmis viemään vieraansa, milloin heitä vain halutti. Siellä juotiin kahvia ja syötiin ja aatteita ahmittiin. Ja kun maailma oli ensin mullistettu ja sitten uudeksi ja entistään ehommaksi taas raunioistaan rakennettu, niin pistettiin paluumatkalla lauluksikin ja naurettiin herttaisesti, kun laulun tahti pyrki soudun tahtia sotkemaan…
Semmoinen oli hän, Minna Canth, jokapäiväisessä elämässään, aina valpas ja aina aikaansa seuraava, aina innostunut, herttainen ja hauska seuranainen, aina vierasvarainen emäntä. Nyt hän on poissa, nyt ei voi käydä häntä enää tervehtimässä. Sentähden tulee kaiho mieleen hänen talonsa ohi kulkiessaan, eikä silloin Kuopiokaan enää tahdo Kuopiolle tuntua.