Luonnollista on, ettei sellaisen miehen kuin Björnsonin käynti täällä voisi jäädä kunnianosoituksia hänelle synnyttämättä. Ei kuitenkaan olisi luullut, että ne niin isoiksi ja suurenmoisiksi muodostuisivat.
Mutta taantumisen henki synnyttää vastavirran ja luultava on, että eläköön-huudot Björnsonin, tuon kaiken edistyksen miehen kunniaksi kohosivat juuri sen tähden niin raikkaasti, että tahdottiin vähän vavahduttaa sitä ilmaa, joka paikoitellen alkaa käydä yhä tukalammaksi ja painostavammaksi.
Ylioppilaskunnan oli ensiksi aikomus panna toimeen juhla sille miehelle, joka omassa maassaan on ollut nousevan nuorison innostunut johtaja ja joka kirjoituksillaan on tavattoman syvästi vaikuttanut nykyisen sukupolven katsantotapaan. Se juhla olisi ollut jonkinmoinen kiitos niistä monista muista tuoreista aatteista, joita Björnson on meille antanut. Ja samalla olisi ollut tilaisuus sanoa hänelle, kuinka suuri on ollut hänen ynnä muiden norjalaisten vaikutus siihen nuoreen kirjallisuuteen, joka meillä parhaillaan on nurmen alta nousemassa.
Ylioppilaskunnan juhla jäi kuitenkin pitämättä, koska sen pelättiin tulevan kaupunkilaisten toimeenpaneman juhlan tielle. Mutta sen sijaan tehtiin kunnianosoitus toisessa muodossa, ja epäilemättä hyvin onnistuneessa.
Ylioppilaat näet kävivät laululla tervehtimässä Björnsonia niiden päivällisten aikana, joihin suuri joukko kansalaisia oli kutsunut hänet torstaina t. k. 10 p:nä.
Kun astui siinä sujuttelevassa valkotakkisessa rivissä, joka ylioppilastalolta kulki Kämpin ravintolaan, niin muistuivat ehdottomasti mieleen nuo monet kerrat, jolloin kuljettiin suomalaisuuden aatteen edustajia samalla tavalla kunnioittamaan. Sitä nyt ei ole enää pitkiin aikoihin tapahtunut. Mutta aate se oli nuorison tälläkin kertaa saanut liikkeelle, vapaamielisen edistyksen aate, ja kuta lähemmä määräpaikkaa tultiin, sitä selvemmäksi kävi ainakin tämän kirjoittajalle, että viime aikain akanvirrasta aletaan hiljalleen päästä irtautumaan. Yliopiston nuoriso oli kuin ensi askeltaan julkisuuden alalla ottamassa uudenaikaisen miehen ja uudenaikaisten mielipiteiden tunnustamiseen.
Ääretön oli ihmisjoukko meitä odottamassa. Esplanadi oli yhtenä mustana paikkana ja koko Kluuvikatu niin pakaten täynnä, että nelimiehinen rivi vaivoin pääsi sen parvekkeen kohdalle, missä oli tarkoitus laulaa.
Kohta kun helähytettiin ilmoille laulu: »Ja vi elsker dette landet», astui Björnson esille ja vähän jälemmä hänen rouvansa. Niin pian kuin laulu oli loppuun kajahtanut, kohosi eläköön-huuto pitkin riviä.
»Minä kiitän teitä tästä laulusta», vastasi tähän Björnson äänellä, joka kuului kauas yli alhaalla olevan väkijoukon.—»Joka kerta kun te tämän laulun minulle laulatte, tuntuu minusta, kuin te toisitte mukananne kaikkein rakkaimman, mitä minulla on: Norjan, minun isänmaani. Mutta minä en tahdo puhua teille Norjasta, vaan Suomesta, Kun minä näen tuon pitkän, valkoisen juovan polveilevan mustan väkijoukon keskitse, niin toivon minä, että te kulkisitte kautta koko maan samanlaisena valkoisena juovana, joka levittää valoa kaikkeen siihen pimeyteen, mikä kohtaa teitä tiellänne. Kun tapasin teidät ensi kerran tänne tullessani, pyysin ylioppilasten kohottamaan äänekkään eläköön-huudon Suomelle. Tahtoisin kerran vielä kuulla, kuinka yhdytte eläköön-huutoon tämän suuren kauniin tulevaisuuden maan kunniaksi!»
Ja siihen eivät yhtyneet ainoastaan valkolakkiset, vaan heitä piirittävä mustapäinen väkijoukko.